Tip of Africa V

Etelä-Afrikka - 10.2.2012 04:33

Keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Viimeinen kokonainen päivämme Kap Kaupungissa. Ensimmäinen asia herätessä oli katsoa ulos pöytävuorelle, jonka juurella asuimme. Jes, se on täysin pilvetön!

Vuoren päälle pääsee vaijerihissillä, mutta minä halusin kiivetä vuoren päälle omin avuin. Olisi ollut mukava kiivetä Andyn ja Paijun kanssa, mutta Andyllä oli polvi niin kipeä, ettei hän voinut lähteä mukaan. Niimpä sovimme, että tapaisimme vuoren päällä. Minä lähdin pari tuntia Paijua ja Andyä aikaisemmin, jotta olisimme suunnilleen samaan aikaan ylhäällä. Päivän lämpötila oli jo 30 asteessa, kun lähdin kiipeämään. Vastoin kaikkia opasteita en kiivennyt siis ryhmässä, vaan yksin, ilman karttaa. Olin toki ottanut mukaani aurinkorasvaa, pari pulloa vettä ja kameran. Nousu kiipeämisen alusta oli 600 korkeusmetriä 1060 metriin vuoren huipulle. Mutta miten vaikeaa se voisi olla?

Eihän siellä todellisuudessa yksin ole. Paikka on täynnä turisteja, osaa palaa takaisin kesken nousun ja osa paikallisista ”juoksee” ylös joka-aamuisen lenkkinsä. Kumpiakin näki. Pidän itseäni melko sinnikkäänä ja suoritan haluamani asiat loppuun lähes hinnalla millä hyvänsä. Kolmannella yrittämällä pääsin oikealle reitille. Lähtöasemalla minua neuvottiin pysymään koko ajan oikealla. Kiitin kaveria vinkistä ja jonkin aikaa ylös kavuttuani tuli ensimmäinen haara oikealle ja lähdin sinne. Näin ihmisiä kuitenkin kävelevän yläpuolellani. Kävelin jonkin aikaa kunnes huomasin, että olen kävelemässä alaspäin. Palasin takaisin tienhaaraan. Kiipesin hetken matkaa ylöspäin ja seuraavassa tienhaarassa lähdin taas oikealle, sille tielle, jossa olin nähnyt ihmisiä kävelevän. Kävelin tätä tietä pitkälle. Vastaani tuli kolme miestä ja olettaen, että olin tulossa huipulta he kysyivät, että oliko solassa yhtään viileämpää. Naurahdin siihen jotain kunnes ymmärsin kysyä, että mistä he olivat tulossa. Kävi ilmi, että he olivat lähteneet alhaalta toiselta asemalta ja olivat menossa huipulle. Myönsin erehtyneeni jo toistamiseen ja lähdin heidän matkaansa. Nyt olin jo aika paljon aikataulua jäljessä, enkä ehtisi näiden miesten tahdilla millään sovittuun aikaan tapaamaan Paijua ja Andyä ylhäällä. Saavuttuamme takaisin edelliseen risteykseen otimme tällä kertaa vasemman reitin, jonka jälkeen pian tuli uusi haara oikealle ja siinä luki ”Platterkip Gorge”. Viimein pääsin oikealle tielle. Miehet tiesivät sen, koska olivat kiivenneet ennenkin. He olivat kolme liikemiestä Johannesburgista, jotka olivat liikematkalla Kap Kaupungissa.

En ehtinyt juuri pysähtyä katselemaan maisemia vaan kiiruhdin ylöspäin ja olin pian aivan uuvuksissa, koska askelmat muuttuivat entistä korkeammiksi ja jyrkemmiksi. Kuumuus ei hellittänyt ja lisäksi solassa ei tuullut yhtään. Molemmat vesipulloni olivat tyhjät. Pöydän päälle päästyäni tunne oli helpottunut. Lopussa mietin jo takaisinpäin kääntymistä, kun jokainen askel tuntui niin raskaalta, mutta en kai tosissani silti olisi kääntynyt. Hiestä märkänä tapasin Paijun ja Andyn ylhäällä reilut 20 minuuttia myöhässä. Ylöspääsyn tunne oli mahtava. Ostin ison mukin kylmää limsaa ja se maistui parhaalta limsalta ikinä. Mahtavia näkymiä osasi arvostaa, kun oli alhaalta asti joutunut kapuamaan. Huvittuneena katseli ihmisiä, joilla ei ollut käsitystä miten mahtava oli kiivetä ylös ja nähdä tämän maiseman avautuvan. Tunsi, että oli ansainnut nähdä sen majesteettisuuden.

Pöytävuori on nimensä mukaisesti aika tasainen. Vaikka olin aika väsynyt, niin lähdimme vielä patikoimaan pöydän toisesta päästä toiseen päähän katselemaan maisemia. Matkalla kuulin Andyltä, että vuorelta voisi laskeutua alas köysillä. Pidin ajatusta vuoroin kammottavana korkeuden vuoksi, mutta toisaalta halusin tehdä sen ajatellen, että se olisi matkani hetki, jolloin tekisin jotain mitä kovasti pelkäsin. Vähän niin kuin Andyn haisukellus. Tiesin, että se olisi jotain aivan upeaa ja haluaisin ehdottomasti tehdä sen, vaikka pelkäsin sitä. Lisäksi se sopisi hyvin luonnolliseen tapaan nousta ja laskeutua vuorelta. Hintakin oli vaivaiset 50€.

Menimme kiipeilypaikalle ilmoittautumaan, mutta siinä ei ollut silloin ketään kenelle ilmoittautua, joten kävimme kahvilassa tankkaamassa vähän energiaa, koska päivä oli ollut aika vaativa. Mutta sitten köysipaikalle palatessamme huomasimme harmiksi, että he laittoivat juuri kamoja kasaan. Kysyin, että olisinko vielä voinut mennä, mutta he sanoivat, että valitettavasti he just ottivat köydet pois, huomenna sitten… no en ehtisi enää huomenna. Tämä oli valitettava takaisku. Olin jo niin henkisesti valmistautunut voittamaan itseni!

Myöhemin päivällä teimme vielä viimehetken ostoksia ja löysimmekin ihan mukavaa tuotavaa kotiin. Ostin hienon käsintehdyn kokoontaitettavan pöydän, joka toimii myös shakkipöytänä. Lisäksi löysimme joitain koruja ja muita käsitöitä.

Mutta viimeiselle päivälle sattui ikävä kokemus. Nimittäin kun olimme menossa lounaalle vartioidulle Long Streetille, niin mukaamme lyöttäytyi kerjäläinen, joka ei lähtenytkään pois niin kuin muut kerjäläilset yleensä. Hän kerjäsi rahaa perheensä elättämistä varten (sama värssy jokaisella kerjäläisellä), hetken kuluttua hän alkoi puhumaan itkevällä äänellä, mikä kuulosti todella ikävältä, mutta olin saanut neuvon, ettei heille saa antaa rahaa, koska se kannustaa heitä jatkamaan bisnestään. Paiju ja Andy kävelivät hieman edempänä, joten olin kerjäläiselle helpompi yksinäinen kohde. Yritin olla vain katsomatta häneen ja puhumatta hänelle mitään. Sitten hän alkoi sanoa, että näkee etten ole paha ihminen. Koko ajan hän oli aivan minussa kiinni ja yhtäkkiä alkoi kuiskailemaan. Hän sanoi päässeensä juuri vankilasta ja kärsineensä siellä 7 vuoden tuomion murhasta. Hän sanoi, että haluanko hänen palaavan tuolle tielle. Olin vain hiljaa ja kävelin eteen päin. Sitten hän käski minun taas antaa rahaa ja sanoi, että voisi aivan hyvin ottaa puukkonsa ja ryöstää minut, hän on tehnyt sen ennenkin, mutta halusinko tosiaan että hän palaisi sille tielle. Ääni ei enää ollut samanlainen valittava ja säälittävä kuin aiemmin, mutta epätoivoinen yhä. Pelkäsin enkä tiennyt yhtään mitä tehdä, mutta olin vain hiljaa ja yritin kävellä nopeampaa Paijun ja Andyn luo.Kävelin jopa tien yli toiselle puolelle nopeasti auton edestä, mutta mies oli kiinni minussa kuin iilimato. Olin aivan varma, että pian tuntisin veitsen kyljessäni. En tosiaankaan halunnut, että hän palaisi rikosten teille, enkä epäillyt etteikö hän olisi jotain sellaista joskus tehnytkin. En vain voinut uskoa, että sellaista voisi tapahtua keskellä kirkasta päivää. Hän jatkoi toistamista, että voisi ottaa puukkonsa ja ryöstää minut. Mielessäni kiehui. Tiesin, että hän oli huijari alun perin ja kertoi minulle vain sympatiaa herättävää peitetarinaa, mutta en viitsinyt sanoa hänelle mitään minkälainen kiero konna hän oli, sillä se olisi voinut suututtaa häntä vielä lisää ja saada aikaan ajattelemattomia tekoja. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen poikkesimme kadulla erääseen sushiravintolaan, jonne mennessä mies tarttui käteeni ja yritti vetää minut pois, mutta tuli lopulta itse mukaan ravintolaan, jolloin pyysin tuhtia tarjoilijaemäntää ajamaan miehen pois. Mies lähti, mutta sanoi odottavansa kunhan tulemme ulos! Olin aivan kauhusta kankeana ja samalla vihaa täynnä, mutta yritin pitää itseni viileänä ja kertoa Paijulle ja Andylle mitä oli tapahtunut ja, että jatkossa täytyy kävellä tiiviimmin yhdessä. Näin siis erittäin ikävä kokemus matkan viimeiselle päivälle ja myös ensimmäinen vastaava kokemus koko elämäni aikana missään, kun koen itseni näin uhatuksi. Mietimme jo Andyn kanssa veitsen ostamista seuraavassa liikkeessä. Onneksi emme törmänneet mieheen enää sen koommin.

Viimeisen iltamme Afrikassa ikuistimme Long Streetin Mama Africa ravintolassa menevän afrikkalaisen livemusiikin tahdissa. Illan erikoisena ateriana sain krokotiili – gudu – springbok pataa.

Illalla vartijoita oli enemmän kuin päivällä ja tuntuikin, että illalla oli turvallisempi kulkea, vaikka matkallamme Mama Africasta hostellilleme meille tultiin useaan otteeseen kaupittelemaan marijuanaa, mutta he ovat melkoisen leppoisia tapauksia, jotka ovat vain ihmeissään ettemme halua ostaa.

Torstai 12. tammikuuta 2012

Lähtöpäivänämme Kap Kaupunki oli ensimmäistä kertaa pilvinen. Aikamme täällä oli tullut päätökseen. Meidän elämämme palaisivat nyt Suomeen!

Ensin kuitenkin kaikkea kivaa ostettavaa Johannesburgin lentokentältä kotiin vietäväksi! Se on kyllä hyvä pitää mielessä, Johannesburgin lentokentältä saa edullisesti lähes kaikkea afrikkatavaraa vaatteista käsitöihin. Eri asia on se, paljonko rahasta päätyy sinne minne toivoisit sen päätyvän.

Kiitoksia mielenkiinnosta blogiani kohtaan! Lukijoiden ansiosta Laurin matkablogi on valittu toistamiseen Suomen top-10 matkablogien joukkoon! Upea saavutus!

Matkustelemisiin!

Lauri

Seuraavia reissuja odotellessa kannattaa käydä tutustumassa matkalla olevien ystävieni blogiin osoitteessa vanoset.com

Tip of Africa IV

Tiistai 10. tammikuuta 2012

Edellinen päivä oli vaatinut veronsa yhdeltä jos toiselta, mutta ei auttanut itku markkinoilla, kun Andy lähti aamun valjetessa toteuttamaan pitkäaikaista unelmaansa, nimittäin haisukellusta. Kyseessä oli jälleen kerran koko päivän reissu, jolle minulla ja Paijulla ei ollut kiinnostusta 150€ hintalapulla.

Paijun kanssa puolestamme vietimme ”rentoa välipäivää”. Paiju valitti aamulla huonovointisuuttaan, tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä mosambikilainen mahapöpö. Itselläni vointi oli yllättävänkin hyvä, itse asiassa meistä se kaikkein skarpein, ainoana huolena oli vain se, että olin hukannut huoneeni avaimet. Etsin oman huoneeni, vaatteeni, rinkkani, Paijun ja Andyn huoneen, mutta avaimia ei löytynyt. Etsin uudestaan huoneeni ja katsoin vaatteiden taskut. Katsoin vielä kolmannen kerran sängyn alle ja siellähän ne tietysti olivat! Olisi kannattanut laittaa rillit päähän heti aluksi.

Päivä oli jälleen kerran aurinkoinen ja pilvetön. Nyt myös pöytävuori oli pilvetön. Houkutus lähteä oli kova, mutta olimme sopineet, että menisimme yhdessä sitten Andyn kanssa. Tällaisina pilvettöminä päivinä, mitä Kap Kaupungissa ollessamme kaikki olivat, lämpötila oli noin +30 asteen tietämissä. Söimme tukevan aamiaisen ja lähdimme Paijun kanssa kävelemään Long Streetiä pitkin kauppoja ja ihmisiä katsellen. Kävelimme pitkän matkaa aivan kadun toiseen päähän lopulta uupuneina. Halusimme syödä sushia emmekä tienneet oikein minne mennä. Olimme nähneet pari shushipaikkaa kadulla, mutta sinne oli aika pitkä paluumatka. Taksi Waterfronttiin oli toinen ajatus, mutta emme nähneet missään takseja, eikä meillä ollut puhelinnumeroa (olisi ehkä voinut kysyä joltain). Olimme jonkun liikerakennuksen sisällä, jossa oli paljon liikemiehiä ja -naisia. Kävelimme sieltä välillä sisään ja ulos miettien mitä tehdä, takseja ei näkynyt. Paikka vaikutti autiolta, mutta ovilla oli mainos sushista puoleen hintaan. Emme kuitenkaan nähneet missään mitään sushiravintolaa. Ainoastaan kahvilan ja jonkun Food lover’s nimisen paikan, joka näytti vihanneskaupalta. Kävelimme lähemmäs tuota vihanneskauppaa ja huomasimme sen olevan paljon muutakin! Se oli täynnä lounastavia työntekijöitä. Tarjolla oli vaikka mitä ruokaa ja löysimme sieltä jopa sushi junamme! Hieman epäröimme, koska sushi oli paljon kalliimpaa kuin sikäläinen ravintolaruoka yleensä. Normaalisti kuudella eurolla sai mahtavan ravintolaruoan. Nyt yhden sushilautasen hinta saattoi olla 3,5 euroa. Halusimme kuitenkin syödä sushia ja päätimme jäädä. Saimme aivan erinomaista palvelua ja ilmeisesti olisimme voineet tilata mitä vain kaupasta/ruokalasta. Mielemme teki tuorepuristettua appelsiinimehua! Sitä siis. Mehu oli tuoretta ja hedelmistä puristettua, mutta sushi vasta olikin hyvää. Istuimme suoraan japanilaista kokkia vastapäätä, joka valmisti edessämme sushitaideteoksia, jotka olivat maukkaimpia koskaan maistamiani! Söimme kylläksemme eikä lounaalle tullut yhteishintaa kuin sen 17 euroa tippeineen lopulta kuitenkaan.

Nyt meillä oli taas voimia kävellä vähän aikaa ja päätimme lähteä biitsille. Kävelimme suuntavaistoni mukaisesti ja aavistukseni osui oikeaan sillä löysimme pian taksipysäkin, josta saimme neuvoteltua edullisen seitsemän euron taksikyydin Camps Bayn rannalle toiselle puolen pöytävuorta. Biitsi oli aivan huikea ja sää otollinen. Jotain oli kuitenkin vialla. Ei pelkästään se, että olimme lähteneet ekstemporee ilman pyyhkeitä ja uikkareita. Vedessä ei ollut ketään. Eikä se johtunut liian suurista aalloista tai hai-uhkasta. Se johtui Atlantista, auringosta ja Etelä-Mantereesta. Cape Town on nimensä mukaisesti niemi, jonka toisella puolen Intian valtameri ja toisella puolen Atlantti. Intian valtameressä vesi on lämmintä, mutta Atlantin puolella se onkin jääkylmää. Lämpötilaero johtuu merivirroista. Varsinkin näin kesäisin vesi on erityisen kylmää, sillä aurinko sulattaa Etelä-mantereen jäätikköä kuljettaen jääkylmää vettä Kap Kaupungin rannoille. Ei siis mikään tavallinen biitsikohde kuten Durban Etelä-Afrikan itärannikolla. Capetonian surffarit ovatkin lähes suomalaisiin avantouimareihin verrattavia hulluja. En valehtele sanoessani, että keskellä 30 asteen hellettä Camps Bayn vesi oli 10 asteista. Rantavedessä vähän aikaa seisottuani en enää tuntenut jalkojani. Rantahiekka oli jäätävän kylmää myös. Erikoinen kokemus.

Jonkin aikaa Campsillä chillailtuamme tarkistimme rantakulttuurin suositulla Cliffton beachilla, joka oli lyhyen kävelymatkan päässä. Välihuomautuksena voin sanoa, että niemen rannassa kulkeva Victoria Road on yksi maailman upeimpia. Se kiemurtelee paikoin korkealla meren yläpuolella jyrkkiä seinämiä pitkin ja aivan rannan tuntumassa. Tien molemmin puolin rakennetut monikerroksiset lukaalit kattoparkkeineen ja uima-allasterasseineen tuovat esille sen, että maassa on kultaa ja timantteja. Cliffton on jaettu neljään osaan. 4. biitsi on lapsiperheille, 3. biitsi on (epävirallisesti) homoille, 2. biitsi on nuorison suosima ja 1. biitsi on tietysti ykkösluokan ihmisille. Sieltä bongaa mallit ja kehonrakentajat. Kävelimme koko Clifftonin läpi todistaen tämän kaiken omin silmin todeksi.

Illan päätteeksi olimme kaikki yhdessä hostellilla. Andy oli päässyt toteuttamaan unelmansa ja uimaan haiden kanssa. Haisukellushan se oikeastaan on, niin että Andy oli sellaisen häkin sisällä ja hait tulivat katsomaan Andya. Vähän niin kuin mitä aiemmin tässä viestissä kuvailin. Suurimmat valkohait olivat kuulemma olleet kuusimetrisiä.

Nyt alkoi jo ruokakin maistua. Illalla menimme syömään aasialaiseen ravintolaan.

Tip of Africa III

Maanantai 9. tammikuuta 2012

Tälle päivälle olimme suunnitelleet Kap Kaupungin maamerkin, pöytävuoren valloitusta. Päivä oli aurinkoinen ja pilvetön muuten, paitsi juuri pöytävuoren päälle oli juuttunut pilvikerros. Joskus saattaa käydä näin. Emme siiis nousisikaan vuorelle tänään ja Paijulla oli muutenkin aamulla puolestaan mahakipuja. Dormissani oli yöpynyt kaksi amerikkalaista naista, jotka sanoivat aamulla olevansa menossa viinikiertueelle, jonka he olivat varanneet jo kauan sitten. Sittemmin he olivat saaneet Wine Fliesin esitteen, joka kuulosti todella hyvältä ja olisivat mieluummin tehneet sen kiertueen. Sanoin meidänkin ajattelevan viinikiertuetta jossain vaiheessa ja niinpä he antoivat esitteen minulle. Pöytävuorireissun peruuntuessa kello oli jo lähes 10, joten ajattelin, ettei viinikierroksille enää varmaan sinä päivänä ehtisi, mutta kokeilin tuuriani ja soitin Wine Fliesille. He vastasivat, että valitettavasti tämä päivä on jo täynnä ja lähtenyt matkaan. Hän tarjosi seuraavaa päivää, mutta sanoin, että tämä päivä olisi parempi. Hän oli hetken aikaa hiljaa ja kysyi, että missä mahdoimme olla. Sanoin, että olemme Cape Town Backpackersillä, jolloin hän innostui ja sanoi, että tehdäänkin nopea suunnitelmien muutos. Heillä on nimittäin tulossa auto hakemaan kahta tyttöä hostelliltamme, jotka he olivat unohtaneet hakea aamulla. Auton oli tarkoitus ottaa muu kiertueporukka kiinni. Meitä käskettiin olemaan valmiina 10 minuutin kuluttua. Sanoin, että okei, me lähdetään! Ei oltu vielä tietenkään ehditty syödä aamupalaa ja minun viimeisten päivien syöminenkin mahtuisi yhdelle lautaselle, joten viinimaistelut aamupalaksi kuulosti hurjalta!

Andy oli ihan mukana, mutta Paiju, oletettavasti, hieman epäili vointiaan. No, Paiju tuli lopulta vessasta..(meikkaamasta?) ja hypättiin autoon. Olimme siis tosiaan samassa autossa kahden amerikkalaisen kämppikseni kanssa. Loppuen lopuksi heidän tilaamansa matka olikin siis Wine Fliesin. He olivat vain maksaneet siitä noin 10€ enemmän, me maksoimme päivästä noin 55€. No, päivä tästä vain parani. Kävi ilmi, että meitä ei liitettäisikään 15 hengen aikaisemmin lähteneeseen kiertueporukkaan, vaan meille viidelle nuorelle olisi oma opas (Ryan) ja oma (oppaan) tila-auto. Ryanillekin tilanne oli tullut aivan yllättäen. Hänen vaimonsa oli nakittanut Ryanin vapaapäivänään tiskaukseen, siivoamiseen ja muihin kodinhoitotöihin, joita hän oli parhaillaan laiminlyönyt sohvallaan katsoen erinomaista viiniaiheista elokuvaa, Sideways, kun hänet oli kutsuttu äkkiseltään päiväksi viinioppaaksi. Se oli kuulemma juuri, mitä hän oli toivonutkin. Ryan oli erittäin mukava ja rento tyyppi, joka tuli oikein hyvin toimeen kanssamme. Lisäksi hänellä oli erinomainen viinituntemus, joka oli kehittynyt harrastuksesta ammatiksi.

Etelä-Afrikka tunnetaan erinomaisista viineistään ja tähän tuntemukseen meitä auttoi Ryan pääsemään paremmin sisään. Lähialueella on jopa huikeat 200 viinitilaa, joista vierailimme viidellä erilaisella viinitilalla ja maistoimme noin 35 eri viiniä sekä erilaisia juustoja ja poimimme jopa mansikoitakin. Ensimmäisellä viinitilalla, Villiera, tutustuimme erinomaisten viinien lisäksi aivan ruohonjuuritasoon, eli viiniköynnöksiin ja niiden kasvatukseen. Kävimme koko viinintekoprosessin läpi tutustuen tehtaan laitteistoon. Sanotaan, että viininteko voi olla erittäin teknistä, hienostunutta, oikeaa insinööritiedettä, tai sitten sitä voi tehdä kokemuksella, tuntumalla ja omaan makuun ja vaistoon luottaen. Laitteistoa on lämpökameroista polkusankoihin. Valmistustavasta huolimatta prosessi on erittäin herkkä ja erityisesti säilytysprosessissa joudutaan valitettvan usein kaatamaan pitkään kypsytettyjä viinejä viemäriin. Säilytystynnyriin ei sovi päästää happea liiaksi, kun viinin säilytyksen aikana maistellaan. Viinin oikeaoppisesta maistamisestakin opimme perusteet, jotkut paremmin kuin toiset. Tai sanotaan, että toisilla on tarkempi makuaisti kuin toisilla. Paiju osasi kertoa erinomaisen tarkasti, mitä makuja hän viinissä maistoi, mutta toisaalta hänen mielestään jokainen 35 viinistä oli erittäin hyvää! Viiniä voi katsoa valoa vasten ja nähdä sen tummuudesta tai värisävystä, onko kyseessä nuori vai vanha viini. Viiniä voi tuoksutella, mutta aromit tulevat paremmin esille, kun antaa hapen sekoittua viiniin esimerkiksi sitä lasissa pyörittelemällä. Oikeaoppisessa maistamisessa viiniä tulisi hieman purskuttaa suussa, jolloin siitä saa paremmin makuja esille ja eri viinit tuntuvat eri lailla kielen eri osissa, joissa on eri makualueet. Viinin voi sylkäistä sylkykuppiin, niin kuin meidän opas teki (ehkä ihan hyvä, koska hän oli kuski) tai sitten sen juo alas, mutta tärkeää on vielä lopuksi maistella millainen maku viinistä lopuksi suuhun jää. Kaiken tällaisen perusteella asiansa tunteva viininmaistaja osaa sanoa viinin iän, alkuperäalueen, jopa poiminta-ajankohdan, säilytystynnyrin laadun (huom. pelkästään eri tammilaatujakin on ainakin 60 erilaista) ja mahdolliset lisätyt maut. On niitä turhempiakin taitoja olemassa.

Villiera oli yksi päivämme edistyneimmistä viinitiloista, tai ehkä jopa se hienoin ja muodikkain. Ei silti täysin persoonaton, sillä näimme omistajan pojan (tulevan omistajan), jotka ovat kuulemma suosittuja eteläafrikkalaisten nuorten naisten keskuudessa… Maistoimme luultavasti yhteensä noin seitsemää (keskiarvo) viiniä, joista yksi oli eteläafrikkalainen shampanjakin, mutta ei kuitenkaan sillä nimellä, koska aitoa shampanjaa tuotetaan ilmeisesti vain Ranskassa (?). Joka tapauksessa, muistaakseni viinit maistuivat toisistaan erilaisilta, mutta sen ainakin muistan, että viininmaistelu oli hauskaa puuhaa heti ensimmäisestä pullosta lähtien! Ryan vei meidät seuraavaksi Fairviewin hienolle viinitilalle, jossa saimme aamupalaksi syödä juustoja niin paljon kuin halusimme. Aamupalalla ainoa tarjottava juoma tosin oli viiniä. Mutta sehän oli koko ajatuskin – juustot ja viinit sopivat yhteen, niin muuten sopii! Kunpa vain muistaisin mikä viini sopi minkäkin juuston kanssa… Eron huomasi kun ensin maistoi viiniä ja sitten söi juustoa, kun sitten uudestaan otti viiniä, niin huomasi miten erilaiselta ja hyvältä (jos sopi juuston kanssa) viini maistuikaan! Muistelisin, että viinitilan lähellä oli seepra- ja strutsiaitaus, jonne Ryanilla oli aikaa viedä meidän pienryhmämme. Matkalla ajoimme myös kirahviaitauksen ohi.

Alue, jossa pääasiassa liikuimme oli nimeltään Stellenbosch. Se on sisämaassa noin 30min ajomatkan päässä Kap Kaupungista. Stellenbosch on 60 000 asukkaan kaupunki, joista 35 000 on opiskelijoita. Yliopistolla voi opiskella pääaineenaan muun muassa viininviljelyä. Kolmas viinitilamme oli pieni tila nimeltään Boer and Brit, joka juontaa nimensä siitä, että sen omistaa britti ja buuri. Heidän hittinsä on kaljapullossa myytävä viini nimeltään Bob Your Uncle. Se ei ollut kovinkaan erikoista tosin. Toinen erikoisuus heidän viineissään oli ainutlaatuiset ei-tyypilliset viinietiketit, jotka saattoivat olla hauskoja piirroksia tai esimerkiksi vetureita yms. asiaan sopimatonta. Muistan myös, että heillä oli aivan valtava koira.

Neljäs viinitila oli entisen menestyksekkään eteläafrikkalaisen (Springbok) rugbypelaajan (amerikkalaista jalkapalloa ilman suojia) Gerhard du Toitin omistama. Annandalella viiniä tuotettiin hyvin vähän, mutta se oli sitäkin kalliimpaa. Heidän viininsä on lähes vastakohta Villiera tyyppiselle ”teolliselle” viinille. Annandalella viini pyritään valmistamaan mahdollisen luonnollisesti ja perinteisesti. Heillä oli erinomaisia punaviinejä, joista osa hyvin vanhaa vuosikertaa. Itse asiassa, Ruotsin kuninkaallisten häissä tarjoiltiin Annandalen Shiraz punaviiniä. Pääsimme tutustumaan heidän tunnelmalliseen perinteiseen viinikellariin, jossa moni hämähäkki viihtyi varmasti myös.

Ennen viimeistä viinitilaa pysähdyimme poimimaan mansikoita, joita sai itse poimia (ja syödä) niin paljon kuin jaksoi ja maksoi vain vaa’alle tuomistaan marjoista. Ja kilohinta oli naurettavat pari euroa. Täytyy kyllä myöntää, että eivät ne olleet aivan yhtä maukkaita kuin Suomussalmen mansikat. Joka tapauksessa maistuivat oikein hyvin rose viinin kanssa.

Pitkä viininmaistelupäivämme päättyi hulppealle De Morgenzonin viinitilalle, jossa Paiju vieläkin pystyi poimimaan eri makuja viineistä, tosin kaikki olivat edelleen muka erittäin hyviä. Täytyy siis tarkentaa, että kuski käytti sylkykuppia, emme me. Mielestäni viini alkoi maistua jo pahalta. Tällä viimeisellä tilalla hämmästelin lähinnä sen ylellisyyttä. Oli kartanoita, kauniita viinitiloja, tarkasti leikattuja nurmikoita, värikkäitä kukkapuskia ja karppilampi. Mikä tässä viinitilassa sitten oli erikoista? Se, että viineille soitettiin jatkuvasti klassista musiikkia. Joku oli tehnyt sellaisen tutkimuksen, että klassisen musiikin ääniaaltojen aiheuttamalla värinällä on positiivinen vaikutus viinien kasvuun. Joku vielä uskoi sen ja asensi tilalleen varmasti mielettömän kalliit säänkestävät äänentoistolaitteet ympäri viinitilaa. No, olivat he kuulemma jättäneet jonnekin asentamattakin ja huomanneet, ettei viini siellä kasvanut yhtä hyvin. Miettikääpä sitä.

Mahtavalta oppaaltamme saimme vielä mahtavan päivän päätteeksi pullon rose viiniä. En tiedä oliko porukamme muilta jäseniltä mansikat jo loppu vai miksi viini ei maistunut. Jouduin sitten juomaan lähes koko pullon yksin. Ugh, teitä kehottaisin syömään aamupalan ja muistamaan juomaan vettä viinikiertueenne aikana, eikä se sylkykupin käyttökään niin huono tapa ole. Muistelen, että kertomuksessa oli vielä sellainen juonenkäänne, että viimeisen viinitilan viininmaistattaja ja -esittelijä oli oppaamme vaimo, joka lähti päivän päätteeksi mukaamme viettämään yhdessä iltaa, jonnekin. Oikea viininrakastajien perhe siis! Kukahan siellä sitten lopulta tekee niitä kotitöitä?

Tip of Africa II

Sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Aamulla olo oli jo parempi ja pääsin pystyyn. Mitään en kuitenkaan ollut vielä halukas syömään, koska sitten vatsa potkisi taas vastaan. Päivä oli kuin morsian, lämmin, kaunis ja täynnä odottamattomia seikkailuja.

Satuimme saamaan hyvän taksikuskin, Rashidin, joka oli Intiasta kotoisin, kuten monet maahanmuuttajat Kap Kaupungissa. Intialaisten on helppo sopeutua Etelä-Afrikkaan, pelataanhan molemmissa maissa krikettiä, baseballin tapaista peliä, jossa ottelua voidaan pelata useita tunteja päivässä muutaman päivän ajan. Formulakansalle tällainen penkkiurheilu voi tuntua tylsälle, vaikka kiinnostavampaa se minusta on kuin katsoa kliinisen tarkasti ajavia autoja. Rashid sattui olemaan myös virallinen opas. Hyvän asiakassuhteen luomiseksi hän tarjoutui esittelemään kaupunkiaan ja sen historiallisia rakennuksia ensimmäisen kerran ilmaiseksi. Satuimme pysäyttämään hänet, kun hän oli juuri viemässä lapsiaan leikkikouluun, sunnuntaina. Matkalla opimme muun muassa siitä kuinka taidokkaita buurit (hollantilaiset) ovat siirtämään merta kauemmaksi. Rantaa oli siirretty kaupungin keskustan tieltä joitain neliökilometrejä. Samaa he kuulemma tekevät Amsterdamissakin. Arkkitehtuurillisesti Kap Kaupunkihan oli varsin mielenkiintoinen ja säväyttävä. Vaikka en arkkitehtuurista mitään tiedäkään, niin kauniimmalta se Kap Kaupungissa näytti kuin Johannesburgissa. Ja kyllä vanha tiili aina Suomen lasi- ja metallikonttorikeskukset voittaa. Kaupungissa on lisäksi joitain juutalaisia, joilla on oma kaupunginosa kouluineen ja museoineen. Lisäksi on erittäin mielenkiintoista, että Kap Kaupungin niemimaalla sijaitsee Afrikan ainoa ydinvoimala. Sitä ei tosin kaupungista millään näe, ei vaikka kiipeäisi vuoren päälle. Mutta niin ne kaikki sanoivat, että siellä se on satamalahden vastarannalla. Olisi ollut hyvin mielenkiintoista tehdä tutustumismatka tähän afrikkalaiseen energiantuotantolaitokseen. Olenhan jo päässyt tutustumaan vesivoimaankin, joka oli varsin valloittavaa, kuten uusiutuvan energian kuvitella saattaa. Ehkä farmillekin voisi rakentaa pienen ydinvoimalan, kynän kokoinen uraanitikkuhan riittäisi kattamaan keskimäärin yhden ihmisen koko eliniän energiatarpeet. Toisaalta, kestävän kehityksen kannalta uusiutuvan energian hyödyntäminen on välttämätöntä. E=mc2 kaavan avulla voimme vain kuvitella miten valtavan paljon energiaa ympärillämme onkaan. Kyse on vain sen vapauttamisesta – arvoista – sähköistämisestä – energiasta – ja teknologian kehittämisestä – VASEK.

Rashid ajoi meidät Waterfrontiin, koska halusimme mennä apteekkiin. Siellä sattui toki olemaan paljon kaikkea muutakin. Muun muassa iso Waterfrontin ostoskeskus ja kiehtova Two Oceans akvaario. Ostin kaupasta hedelmiä syötäväksi, koska uskoin niiden tekevän minulle hyvää. Tulin kylläiseksi ja olo oli kevyt. Lähdimme tutustumaan merten ihmeelliseen maailmaan jo mainittuun akvaarioon. Olin käynyt Durbanissa ja Australiassa jo vastaavanlaisissa akvaarioissa, joista jokainen väittää olevansa eteläisen pallonpuoliskon paras ja hienoin. Itse annan pisteet Durbanille, koska siellä oli delfiinejä. Pidän delfiineistä. Mutta oli täälläkin taas silti viihdyttävää katseltavaa. Nyt kun on nähnyt näitä haikaloja, rauskuja ja muita, niin olisi kiva joskus nähdä niitä haukia, ahvenia ja särkiäkin.

Päätimme ostaa City Sight Seeing bussiin kahden päivän liput ja lähdimme kiertoajelulle. Päivän teemana jatkuivat eläimet ja seuraavana vuorossa oli World of Birds ja Monkey Jungle, jossa oli yli 3500 eri eläinlajia. Myöhästyttiin juuri parilla minuutilla, että oltaisiin ehditty apinaviidakkoon, jossa olisimme saaneet olla uteliaiden apinoiden keskellä kummasteltavana. Minusta olisikin hauska idea perustaa ihmistarhoja, joihin eläimet voisivat tulla katsomaan kaikenlaisia ihmisiä. No, katkaisen idealta siivet välittömästi, enkä anna mielikuvitukseni kuvitella minkälaisia ihmisiä häkeissä olisi ja miten eläimet niitä mulkoilisivat. Ongelmallista kuvitella ihminen paikalleen pysähtyneeksi ja toimettomaksi, eihän se enää osaa olla niin. Täytyyhän sillä nyt joku iPhone vähintään olla. Hauskaa, itse asiassa sehän riittäisi ja ihminen olisi täysin onnellinen. Nykyiseltäänkin se elää pienessä häkissä näyttöpäätteensä äärellä, jossa ne muutkin on. Siihen mahtuu kaikki, koko ihmisen elämä ja muiden elämät mahtuu siihen älypuhelimeen. Ei oo elämä tylsää. Te siellä tulevaisuudessa kun luette tätä niin uskokaan tai älkää, mutta lapsena minun piti itse keksiä tekemistä. Ja joskus sitä mietittiin kavereiden kanssa ihan samassa paikassa ja ajassa. Katselimme apinoita siis vain verkon takaa. Lintujen kanssa sentään pääsimme samoihin metsiin ja saimmekin pari näppärää lähikuvaa – ei yhtään pöllömpää.

Pitkä päivä alkoi lähentyä loppuaan, mutta ehdimme vielä hypätä bussiin, joka vei meidät Signal Hillille katsomaan upeaa auringonlaskua. Signal Hill on kukkula keskustan ja rannan tuntumassa, josta oli tapana ampua kello 12 aikaan tykillä merkkilaukaus merellä odottaville laivoille kellonajasta ja samalla viestittiin myös satamassa olevien laivojen määrästä, en kyllä nyt tarkalleen muista miten. Tykistä noussut savu oli merkkinä toiselle kukkulalle, joka vuorostaan ampui ja niin viesti kulki vuorelta toiselle ja kaupungista toiseen. Tämä oli siis aikaa ennen facebookia, sähköpostia, internettiä, 3g puhelimia, langattomia puhelimia ja mitään puhelimia ylipäätään. Sitä aikaa, kun laivat oli puuta ja miehet rautaa. Se Signal Hillistä. Hillittömät olivat kuitenkin näkymät ajaessa tuolle kukkulalle! Pöytävuoren päälle alkoi muodostua nk. pöytäliina auringon laskiessa. Brittityylisten kaksikerrosbussien kuskivat olivat rentoa porukkaa ja heittivät matkustajat ympäri kaupunkia eri kohteisiin. Sen sijaan, että olisimme joutuneet palaamaan takaisin kauas Waterfronttiin, pääsimme lähelle hostelliamme Longstreetille. Koko päivänä ei tullut syötyä juuri mitään eikä juuri edellisenäkään päivänä, mutta illalla söin kanapastaa ja ai kun ruoka maistui niin taivaalliselta, mutta hotkin sitä niin, että tulin saman tien täyteen enkä jaksanut paljoa. Mutta hyvä, että edes jotain sain syötyä, vaikkakin ”paastokaan” ei ongelmia tuottanut. Ei minulla oikeastaan nälkä tai heikko olo tullut, ei tullut kaivattua ruokaa. Ja oikein hyvin jaksoin näinkin pitkän ja toiminnallisen päivän läpi. Kuumahan oli, joten vettä tuli juotua.

Tip of Africa I

Etelä-Afrikka, Swazimaa - 20.1.2012 01:36

Miten mukavalta tuntuukaan katsella kuvia lämpimästä matkasta, muistella niitä kosteita tuulia ja luonnon värejä näin kylmän ja kuivan Suomen talven keskellä. Rakastan kyllä kunnolla kireää pakkastalveakin sen valkoisessa ja hiljaisessa kauneudessaan, sitä kuinka se kätkee sisälleen ihmisten ja luonnon elinvoiman, joka kunkin kohdalla, omana aikanaan, kevään tullen suoristaa talven taivuttaman selkänsä ja alkaa kukoistamaan. Katajainen kansa odottaa, taipuukin, mutta ei katkea – se kestää kesään.

Olen siis takaisin talvisessa Helsingissä. Kaikki kunnia kestäville katajille, mutta minähän olen ”Koivu(la)”. Palan siis herkästi. Selviän toki kylmästä talvesta, mutta tarvitsen auringonvaloa tuottaakseni happea. Palatkaamme siis vielä aurinkoiseen Afrikkaan!

Tämän viesti on jaettu useampaan osaan.

Lue lisää …

Jobin joulu

Etelä-Afrikka - 30.12.2011 01:39

Olimme Johannesburgissa neljä päivää. Kaupungissa ei sinänsä ole kamalasti tekemistä, mutta onneksi meillä on siellä ystäviä. Varakkaat asuvat aidatuissa norsunluutorneissaan ja köyhemmät slummeissa. Kulta houkutteli aikoinaan valtavasti asukkaita tähän eteläafrikkalaiseen suurkaupunkiin, jossa tuloerot ovat nykyään maailman suurimpia. Jo’ssa on muistaakseni noin 3 miljoonaa asukasta, mikä on hämmästyttävää, koska kaupunki on syvällä sisämaassa kaukana minkäänlaisista vesistöistä. Suomalaiset ovat tottuneet siihen, että jokaisen suurkaupungin lähellä on vesistöjä, koska niiden ympärille kaupungit aikoinaan rakentuivat. Mutta kuten sanoin, Johannesburgiin ihmiset tulivat kullan perässä. Koska ihmisiä oli paljon, niin ympärille alkoi rakentua palveluita ja muuta infrastruktuuria. Serkkujeni mukaan syy miksi ihmiset yhä muuttavat Jo’burgiin on se, että Johannesburgissa on paljon töitä tarjolla. Tuskin monet enää kullan perässä tulevat, mutta rahan perässä ainakin.On se kuitenkin mielestäni aika ikävää asua muurien ja kaltereiden takana. Minä, Paiju ja Andy asuimme muurien sisällä olevassa ”mökissä”, jonka ovet olivat lukittu sekä ovien ja ikkunoiden edessä olevat kalterit ja portit. Kaikenlaisia lukkoja ja avaimia pitää kantaa koko ajan mukana, vaikka liikkuu omalla aidatulla pihallaan!

Johannesburgista löytyy toinen toistaan upeampia ostoskeskuksia ja hienoja kasinoita. Vietimmekin ajastamme suuren osan shoppaillen Crestassa sekä Rosebankissa. Yhtenä iltana kävimme serkkujen ja heidän ystävien kanssa Monte Casinolla viettämässä iltaa. Kasino on huikea kompleksi, joka on tehty hyvin näyttäväksi. Ruoka oli kasinollakin halpaa. Söin maittavan seafood platterin alle kuudella eurolla ja Andy 500g t-luupihvin alle kympillä. Eikä hohtokeilauskaan taloutta kaatanut, 3.5 euroa peli.

Toimin taksikuskina Paijulle, Andylle sekä serkuille ja sopeutuminen eteläafrikkalaiseen vasemmanpuoleiseen liikenteeseen kävi yllättävän helposti. En vielä kertaakaan ole ajanut oikealla kaistalla. Sen sijaan oli mukavaa, kun tiesi vähän paikkoja jo entuudestaan.

Muuten aika Josissa kului tyypilliseen tapaan lauta- ja videopelejä pelaillen. Friedmanit (sukulaisemme) ovat intohimoisia ja kilpailullisia pelureita. Joskus pelit äityvätkin pieniksi väittelyiksi aikuisten kesken. Friedmanien Jack Russelit olivat yhtä hellyttäviä ja söpöjä kuin ennenkin, mutta hieman vankkarakenteisempia ja laiskempia kuin kolme vuotta sitten.

Joulua vietimme 25. päivä, jolloin kävimme aamulla baptistiseurakunnan jumalanpalveluksessa. Yleensä lahjat avataan jo aamuvarhain, mutta tällä kertaa oli tehtävä poikkeus, koska jumalanpalvelus sattui samalle päivälle. Oli ihan mielenkiintoista käydä tutustumassa paikallisseurakunnan toimintaan. Tupa oli aivan täynnä (lähinnä valkoisia) ja ilma oli tuskasen kuuma. Laulut ja ihmiset olivat vanhemman puoleisia, perinteisiä ja konservatiivisia. Pastori piti kuitenkin hyvän puheen ja vaikutti muutenkin todella sydämelliseltä ja nöyrältä mieheltä.

Kotiin palattuamme jaoimme lahjat, joita oli totuttuun tapaan hyvin paljon. Yksi serkun ystäväkin vietti meillä joulun ja hänellekin oli lahjoja. Illalla söimme yhdessä. Joulupöydässä ei ollut mitään lämmintä ruokaa, koska on jo valmiiksi niin kuuma, mutta oli aikaisemmin grillattuja ribsejä ja kanaa, sekä perinteisempiä joulukinkkuja. Pöydässä ihmisillä on hassut hatut päässä joita saa pienistä pöydällä olevista lahjoista – Christmas crackereista. Suurin ero joululla ja syntymäpäivällä tuntuukin olevan lähinnä joulukuusi. Stephen sanoikin, että ”Christmas is like birthday, but for everyone!”, mikä kuvaa aika hyvin mielestäni eteläafrikkalaista joulua. Paljon iloisia ihmisiä ja naurua.

Johannesburg 30 celsius

Etelä-Afrikka - 23.12.2011 13:50

Päästiin perille! Turkkilaiset olivat asettaneet tavoitteensa hieman liian korkealle, sillä olin perillä tunnin Paijua ja Andyä jäljessä. Itsekin olin asettanut tavoitteeni liian korkealle, koska turkkilaisilla lennoilla ei tarjottukaan kebabia, mikä pettymys. Istanbul näytti hienolta paikalta illalla lentokoneesta katsottuna -paljon merenrantaa, saaria ja siltoja.

Sää Johannesburgissa on ollut aurinkoinen ja mukavan lämmin, noin 30 astetta. Ollaan otettu rennosti jätskiä ja kylmiä juomia nauttien.

Kauppatieteilijät ovat huomattavan matkustavaa väkeä. Bussimatkallani törmäsin erääseen koulukaveriini, joka oli menossa Ranskaan. Istanbulissa kävin syömässä erään saman vuosikurssini opiskelijan kanssa, joka oli menossa toisen kauppatieteilijäkaverinsa kanssa Balille.

Tänään suunnitelmissa on mennä shoppailemaan ja Monte Casinolle hämmästelemään Etelä-Afrikan yläluokkalaisten meininkiä.

Africa, here I come!

Etelä-Afrikka, Swazimaa, Yleistä - 21.12.2011 18:01

Pitkästä aikaa Helsinki-Vantaalla. Kylläpäs tämä on muuttunut, en muistanut sen olevan näin sokkeloinen ja iso. Kai lentokentät kasvavat kaiken aikaa. Tai sitten se johtuu siitä, että en ole koskaan ennen lähtenyt täältä 37 -portilta, joka on lentokentän jossakin päädyssä. Näissä sokkeloissa kadottaa suuntavaistonsa ja tähän aikaan päivästä sekä tähän aikaan vuodesta ei voi suunnistaa auringonkaan perusteella. Huomenna herätessäni tilanne on toinen.

Viime joulun vietin Suomessa. Oikein mukava, rauhallinen ja harvinaisen valkoinen joulu. Tällä kertaa ei harmita lähteä Afrikan lämpöön tämänvuotista Helsingin talvea pakoon. Helsingissä on ollut sateisin loppuvuosi 50 vuoteen. Kuvittele, jos se kaikki olisi tullut lumena eikä vesisateena.

Kirjoittamiseni keskeytyi Finnairin lentoemäntien esittämiin joululauluihin… Meillä oli koulussa tänä syksynä sellainen Quality Hunters projekti, jossa olin mukana. Quality Hunters on Finnairin ja Helsinki-Vantaa lentokentän yhteinen ohjelma matkustajien lentokokemuksen parantamiseksi. Kahdeksan henkilöä sai matkustaa ilmaiseksi Finnairilla reilun kuukauden ajan kirjoittaen blogiviestejä kokemuksistaan ja parannusehdotuksistaan, joihin lukijat kommentoivat. Meidän tehtävämme oli tutkia, kuinka saada lukijat osallistumaan keskusteluun. Joulukuoro ehdottomasti kohotti monien mielialaa täällä. Lieneekö tällainen tempaus Quality Huntersin aikaan saamaa. Joka tapauksessa se oli lentomatkustuskokemusta rikastava asia. Hyvä Finnair ja Helsinki Airport!

Lähden siis Swazimaahan / Etelä-Afrikkaan kolmeksi viikoksi. Pitkän ja rankan koulu-/työputken jälkeen oli askel kevyt kävellessä Pasilan neuvostokuutioista 615 -bussipysäkille kohti lentokenttää. Painoin mieleeni miltä ulkona näytti – voiko näin montaa mustan, harmaan ja ruskean sävyä ollakaan? Toisaalta, ruoho oli yhä vihreää. Tuskin Helsingissä on sen enempää lunta jouluna kuin Johannesburgissakaan.

Lentoni Istanbuliin on 40 minuuttia myöhässä. Tarjoillaankohan lennolla kebabia? Oletan. Mitä muuta turkkilaisten lennolla tarjottaisiin? Paijun ja Andyn lento Lontooseen lähtee puolisen tuntia omaani ennen. Perillä Johannesburgissa minun pitäisi kuitenkin olla puoli tuntia heitä aikaisemmin. Turkkilaiset lentää kaasu pohjassa -ei tästä muuta voi päätellä.

Joulun vietämme siis Johannesburgissa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sen jälkeen farmille! Isä on rakentanut sinne nyt talon ja uskomatonta, mutta totta, talon rakenteissa on käytetty omien puiden runkoja! Puut ovat siis vain kolmessa vuodessa kasvaneet jo kovasti. Tahdon vain ottaa hyvän asennon auringon alla hyvän kirjan kanssa ja ladata akkuja. Latauksen lomassa voi toki virkistäytyä muutamalla reissulla.

Toivotin juuri hyvää matkaa Paijulle ja Andylle. See you on the other side! Minun lähtööni on vielä yli tunti.

Africa, here I come!

Virikkeitä Blue Mountainseilla

Australia, Etelä-Afrikka - 5.5.2009 13:05

Lauantai 2. toukokuuta 2009

Käytiin tosiaan aamulla joogassa. Mentiin aluksi jo aikaisin aamusta, mutta se jooga oli vain ”ammattilaisille” (varmaan päälläseisontaa yms.), joten tultiin takaisin kun aloittelijoiden jooga alkoi. Ensimmäistä kertaa olin joogassa ja se oli kyllä oikein miellyttävä kokemus. Ajattelin sitä ainoastaan fyysisenä suorituksena ja se oli hyvin rentouttavaa ja harjoitutti sellaisia osa-alueita, joita ei muuten tulisi harjoiteltua. Aloittelijoiden jooga on kylläkin vain lauantaisin, kun taas ammattilaisille on tarjolla venyttelyä lähes joka päivä. Aloittelijoiden jooga alkoi kuitenkin sen verran myöhään, että ei enää ehditty samana päivänä lähteä luolille, joten lähdettiin Katoombaan. Sää oli tuuleton ja aurinkoinen, joten tehtiin reipas kävelyretki Three Sistersille . Vuorelta meni alas Giant Stairway, josta oli hienot näkymät . Ylös tullessa laskimme rappuset, joita oli 917 . Niiden nouseminen oli suhteellisen rankkaa. Sydneyn oopperatalossa rappusia oli 50.

Vietimme myös paljon aikaa Katoomban keskustassa kierrellen kauppoja ja etsien halpaa ostettavaa. Löydettiinkin aika halpa ruokakauppa, josta tarttui mukaan kaikkea tarpeellista, kuten nuudeleita, tonnikalaa, papuja ja pähkinöitä, seuraavan vuoden ruokavaliomme. Vuoristokaupunki oli oikein kaunis aurinkoisessa säässä. Käytiin lounaalla libanonilaisessa kebabravintolassa. Oikein lämpöisiä ja mukavia ihmisiä. Seinillä oli upeita kuvia Libanonista ja eri maiden seteleitä, muun muassa 20-markkanen.

Lue lisää …

Lähtö käsillä

Australia, Etelä-Afrikka - 5.4.2009 09:32

Heippa!

Nyt on lähtö Johannesburgin lentokentälle tunnin sisällä ja sieltä matka jatkuu aina Sydneyhin saakka. Valitettavasti en ole ehtinyt kirjoittaa mitään alkutunnelmia tai muuta kiireiden vuoksi, mutta ehkä ehdin niitä kirjoitella Abu Dhabissa 10 tunnin välilaskun aikana. Nyt on sunnuntai 5. huhtikuuta 2009 ja perillä Sydneyssä olen sitten tiistaina 7. päivä.

Yhä kauemmas ja kauemmas tie reissumiehen vie…