Mont Blanc pisti polvilleen, mutta ei jättänyt kylmäksi

Ranska - 2.11.2014 21:55

Siitä alkaa olla kulunut jo pian kaksi kuukautta. Minua kehotettiin kirjoittamaan ennen kuin unohtaisin, miltä se tuntui. Mutta miten saattaisin unohtaa… en koskaan unohtaisi tuota voimallista, kokonaisvaltaista kokemusta, sitä euforisen hyvänolon ja uupumuksen sekoittamaa tunnetta. Se oli ensimmäinen kertani lumihuippuisella vuorella. Tuntui kuin elämän ja kuoleman taistelulta, sellaiselta 32-tuntiselta. Mutta ennen kaikkea tunsin eläväni!

Vuoren huiputus jakautui oikeastaan kymmeneen osaan, joista puolet olivat tuntemuksiltaan hyviä, jopa utopistisia, kun taas toiseen puoleen liittyi syystä tai toisesta huonoja väristyksiä. Koostan suorituksestani insinööreillekin helposti ymmärrettävän kronologisesti jäsennellyn kuvauksen. Loppuosa kirjoituksestani onkin sitten empaattiseen ja tuntevaan yleisöön vetoavaa tajunnan ja tunteiden virtaa.

1. Lähtötilanne

Muutama päivä ennen Blancille lähtöä saimme tiedon, että suunnittelemamme kolmen huipun reitti ylös Blancille olisi vaarallinen kulkea. Edellisen viikon runsaat lumisateet olivat kasvattaneet huippujen lumimassoja, joten reitiltä kehotettiin pysymään poissa lumivyöryvaaran vuoksi.

Jouduimme siis muuttamaan suunnitelmiamme. Joko menisimme Gouterin reittiä ylös tai jättäisimme Blancin kokonaan kiipeämättä, sillä Gouterin reitti on tunnettu vaarallisista kivivyöryistään. Opastoimistosta sanottiin kuitenkin, että Gouterin reitti oli nyt turvallinen kulkea, joten päätimme lähteä ylös sitä kautta. Ongelmana oli kuitenkin se, että reitin varrella sijaitseva Gouterin maja oli täyteen buukattu, sillä kaikki kiipeilijät käyttäisivät nyt Gouterin reittiä ainoana vaihtoehtona ylös, joten emme pystyisi nukkumaan matkan varrella, vaan kulkisimme reitin alhaalta ylös ja takaisin alas lepäämättä.

2. Nousu Tête Rousselle 3167m

Tête Roussen maja oli nousun ensimmäinen virstanpylväs. Kuljimme Saint Gervaisista vuoristojunalla noin 2000m korkeuteen, josta oli suhteellisen vaivaton nousu polkua pitkin 3000m korkeuteen. Majalla tankkasimme huolella; tilasimme niin valtavan määrän ruokaa, ettemme edes jaksaneet syödä kaikkea. Jäimme sulattelemaan ruokaa toviksi, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa.

Junan päätepysäkki, 2000m. Suuri suunnitelma aikoinaan oli viedä juna aina Mont Blancin huipulle saakka 4810m korkeuteen. Vau, se olisi ollut jo jotakin se! Näkymät juna-aseman vessasta 2000m korkeudessa. Nousun alku oli kivikkoista polkua ylös. Unknown glacier Tete Roussen maja Ei ainakaan ruoka loppunut kesken!

3. Grand couloir a.k.a. ”Death Couloir”

Tête Roussen majalta lähtiessämme törmäsimme vuoristopoliisiin. Hän kyseli porukastamme ja oliko meillä opasta matkassa. Poliisi varoitteli edessä olevasta Grand couloirista, jossa oli taas kivivyöryvaara. Lopuksi hän mainitsi vielä, että tiedämme kai ettei Gouterin majalla ole tilaa eikä siellä voi yöpyä ilman varausta. Tête Roussen vieressä olikin useita telttoja, luultavasti kiipeilijöillä oli ajatuksena lähteä Blancin huipulle varhain Tête Rousselta saakka. Jatkoimme kuitenkin matkaa, kello oli hieman yli neljän iltapäivällä.

Sää oli sumuinen ja tihutteli vettä. Kipusimme jääraudat jalassa sohjoista rinnettä ylös, joka muuttui pian louhikkoiseksi mäeksi. Saavuimme Grand coulourin kohdalle, jossa odottelimme kymmenisen minuuttia näkemättä yhdenkään kiven vyöryvän lumiränniä pitkin alas. Edessä oli alle 100m matka jäätikköä pitkin kallion toiselle puolelle. Kaikki viisi olimme yhteen köyteen kiinnittyneinä: A-P ensimmäisenä, minä viimeisenä. Eetu oli itse asiassa jäänyt Chamonixiin, hän päätti jättää Blancin huiputuksen tällä kertaa välistä.

Sovimme, että jos joku huomaa kivien vyöryvän, niin hänen tulee varoittaa muita. Kaikki varmaan rukoilivat mielessään vielä ennen kivirännin ylitystä, minä ainakin, vaikka kiviä ei vyörynytkään. A-P oli kulkenut jo hyvän matkaa eteenpäin ja minä olin viimeisenäkin kulkenut toistakymmentä metriä jäätikköä pitkin. Pelkäsin koko ajan jonkun huutavan, että kiviä tippuu, mutta ajatus tuntui epärealistiselta, eihän semmoista meille tapahtuisi todellisuudessa, painajaisissa ehkä, mutta minulla oli turvallinen olo ja rauha sydämessä siitä, että selviäisimme.

Kuin painajainen olisi käynyt toteen; A-P huusi ”kiviä!!” ja kaikki lähtivät juoksemaan. Lihakset syttyivät adrenaliinista ja tuntui, että kaikki aistit olivat valppaimmillaan. Juoksin edellä olleen Mirjamin kiinni, en muista kaatuiko hän, vai miksi jäi paikoilleen, mutta shokissa olimme kaikki joka tapauksessa. Kuulin kivien vyöryvän takanani ja siinä paikallani ollessa katsoin ylös sumuista lumista rinnettä, josta syöksyi valtavia mustia lohkareita. Niitä viuhui ohi joka puolelta, eikä olisi ollut mitään mahdollisuutta väistää, vaikka näki kiven tulevan kohti, koska se olikin jo saman tien kohdalla. Kaikkein suurin lohkare, joka oli lähes metrin levyinen, syöksyi aivan Samin edestä. Osuessaan kivi olisi vienyt hänet ja varmaan meidät muutkin mennessään. Samaan aikaan kiviä tuli paljon ja niitä vyöryi Ruutin ja Samin välistä. Onneksi Sami pysyi siinä vaiheessa paikoillaan eivätkä kivet osuneet häneen tai kehenkään muuhunkaan. Pienemmätkin lohkareet olivat satojen metrien vyöryn aikana saaneet niin paljon vauhtia, että olisivat vieneet meistä mennessään sen, mihin olisivat osuneet.

Tilanne oli kerta kaikkiaan karmiva. Ymmärsimme, että siinä olisi voinut käydä todella huonosti, mutta olimme varjeltuneet onnettomuudelta. Ilmeisesti viimepäivien helteet ja tämänpäiväinen sade olivat saaneet kivet irtoamaan lumesta, joka oli viikko sitten satanut ja sitonut kivet itseensä. Nyt reitti ei ollut todellakaan turvallinen. Grand couloiria nimitetäänkin toiselta nimeltään ”death couloiriksi”, eli kuoleman solaksi, sillä noin joka kymmenes kiipeilijä saa sitä ylittäessään osuman kivestä. Tämän takia Sami ei ollut koskaan aiemmin halunnutkaan kiivetä Blancille Gouterin reittiä. Nyt ainakin oli selvää, ettemme palaisi samaa hengenvaarallista reittiä takaisin, mikä tarkoitti myös sitä, että ainoaksi vaihtoehdoksemme jäisi Blancin huiputtaminen ja paluu kolmen huipun reittiä, jossa olisi lumivyöryvaara.

Tete Roussen telttailumaasto oli hieman kivikkoista Ilmeet vakavina viimeisessä kuvassa juuri ennen death couloirin ylitystä.

4. Nousu Gouterille 3817m

Kivirännin ylityksen jälkeen sää selkeni hieman ja saimme kiivetä louhikkoista kalliota ylös auringonpaisteessa. Lumihuippuinen vuoristomaisema ja auringonlasku pilvien yläpuolelta katsottuna olivat hyvin vaikuttava näky, tai oikeastaan kokemus Jumalan luomakunnan majesteettisuudesta ja ihmisen pienuudesta. Olo oli hyvin etuoikeutettu, mikä minä olen näkemään ja kokemaan jotain tällaista, näin kaunista, ja samalla näin suurta siunausta ja varjelusta.

Pääsimme jäätiköllä sijaitsevalle Gouterin majalle vajaan 4000m korkeuteen illalla hieman ennen yhdeksää. Auringon laskettua ilmakin oli jo reilusti pakkasen puolella niissä korkeuksissa.

Tällaista kivikkoa nousimme ylös. Ei ihmekään jos välillä meinaa vähän kiviä vyöryä alas. Ilma alkaa jo hieman kirkastua. WP_20140905_19_38_02_Pro WP_20140905_19_43_27_Pro WP_20140905_19_43_44_Pro Photo by Ruut Tultiin katselemaan auringonlaskua. If clouds prevent you from seeing the sun, just climb above them! Sami kiskoo itsensä vielä kallioilta ylös jäätikölle Taken by Ruut Jäätikköä ja pakkasta. Taken by Ruut Kaunista. Ilmakin on niin raikasta ja puhdasta ylhäällä. Taken by Ruut Gouterin maja näytti hieman joltain avaruusasematla

5. Nousu Vallotille 4362m

Gouterin majalla kaikki ei mennyt ihan toivotulla tavalla. Pääsimme kymmentä vaille yhdeksän syömään lämmintä keittoa, mutta pian yhdeksän jälkeen paikka suljettiin ja ilman majoitusta olleet (meidät) ajettiin ulos. Lämpimään taloon tai sen käytäville ei voinut jäädä lepäämään edes rahalla, mutta kylmään eteiseen olisi saanut jäädä 70 euron maksua vastaan. Emme suostuneet maksamaan, vaan ilmoitimme lähtevämme jatkamaan matkaa. Kello oli puoli kymmenen ja tavallisesti Gouterin majalta lähdetään viimeiselle osuudelle kohti Blancin huippua yöpalan jälkeen kahden aikaan yöllä, että ollaan huipulla kuudelta auringon noustessa, joten oli aivan liian aikaista lähteä matkaan näin varhain. Niinpä yritimmekin viivyttää lähtöä eteisessä mahdollisimman myöhään. Pakkailimme tavaroitamme kaikessa rauhassa. Majatalon pitäjä kävi välillä katsomassa, että olimmeko jo lähteneet, mutta aina vain pakkailimme tavaroitamme.

Eteisessä oli muitakin, jotka olivat tosin maksaneet luvastaan jäädä eteiseen. He yrittivät nukkua makuualustoineen ja –pusseineen, mutta me emme olleet varustautuneet näin, koska ajattelimme voivamme lepäillä majatalon ruokalassa tai käytävillä. Tuntuikin melko armottomalta lähettää meitä pimeään, kylmään yöhön, mutta syy oli täysin meidän. Emme ottaneet asiasta selvää lähtiessä ja vielä poliisikin matkalla varoitti meitä. Eteisessä olleet ystävälliset kiipeilijät lainasivat meille kuitenkin makuualustan, jolloin pystyimme makaamaan kylmällä lattialla. Joka tapauksessa, en saanut lainkaan levättyä saatikka nukuttua. Minulle oli nimittäin tullut valtava päänsärky ja sydämen syke oli ”levossakin” toistasataa. Nousin ylös käydäkseni ulkona vessassa, mutta minulla oli suuria vaikeuksia pysyä pystyssä, onneksi jyrkänteen reunalla oli aita estämässä minua horjahtamasta. Olin saanut vuoristotaudin ja oloni oli hyvin heikko.

Saimme venytettyä lähtöämme lähes puoleenyöhön asti. Kerroin kavereille lähtiessä minulla olevan hieman päänsärkyä. Ruut otti vuoristotautitabletin ja tarjosi minullekin, mutta en ottanut, sillä Sami kertoi, että vaikka lääke veisi kivun pois, niin aivot kärsisivät hapenpuutteesta siitä huolimatta. Pahimmassa tapauksessa en tuntisi kipua, mutta voisin kuolla siihen, etteivät aivot saisi enää riittävästi happea. Tilanne tuntui todella tukalalta, mutta oli vain yksi vaihtoehto, sillä paluureittiä ei ollut.

Sydämeni hakkasi hullunlailla, päätä särki ja olin todella uupunut. Etenemisemme oli selvästikin hidasta. Jaksoin kävellä kymmenisen metriä, kunnes piti pysähtyä nojaamaan sauvoihin ja tasaamaan hengitystä. Onneksi hengitys kuitenkin tasaantui. Sami sanoi, että sitten onkin kiiruhdettava alas, kun hengitys ei enää tasaannu. Niinpä jatkoimme hitaasti eteenpäin. Muut retkikuntalaiset vaikuttivat voivan hyvin, he tsemppasivat minua ja lauleskelivat. Minunkin olisi tehnyt mieli, mutta en voinut kerta kaikkiaan antaa lainkaan energiaa yhdenkään ylimääräisen sanan tuottamiseen. Yritin vain sietää kipua ja väsymystä, ja ajatella, että selviän tästä hinnalla millä hyvänsä. Kivusta huolimatta nautin maisemista. Tähtitaivas oli kirkas, ilma oli raikas, ohut ja kylmä. Luminen hanki narskui kenkien alla, mutta muuten oli aivan hiljaista. Kaukana alhaalla näkyivät kaupunkien valot. Tuntui epätodelliselta. Missä olimmekaan, taivaassako? Siinä vaiheessa en edes tiennyt näinkö unta vai oliko se todellisuutta.

Puolessa välissä nousua kahden aikaan Gouterin majalta lähteneet retkikunnat alkoivat ohittaa meitä. Pysähdyimme Vallotin majalle tankkaamaan, mutta minulle ei ruoka maistunut. Sen sijaan yritin nukkua, mutta värisin vain kylmästä. Vallotin maja oli lähinnä yksinkertainen tuulensuoja, eikä sinänsä lämmin. Majalla näimmekin yhden miehen kääriytyneenä hätäpeittoon, hän oli ilmeisesti myös vuoristotaudin kourissa.

Lähes 3 tuntia hengailua Gouterin eteisessä. Kuvassa eteinen näyttää lämpimämmältä mitä se todellisuudessa oli! Lähtötilanne Gouterilla. Muistan sen päänsäryn, huimauksen ja vaikeuden pitää silmiä auki. Valojono hamuaa kohti huippua.

6. Nousu Blancin huipulle 4810m

Jatkoimme matkaa Vallotin majalta pian eteenpäin, eikä vointini ollut muuttunut, mikä oli toisaalta hyvä merkki, sillä pelkäsin taudin vain voimistuvan ylemmäs noustessa, kun ilma käy yhä ohuemmaksi. Jäljellä oli enää noin 500m nousu.., mutta ylhäälläkin olisimme vasta koko matkan puolivälissä, miten jaksaisin.. Koska vointini ei ollut huonontunut, uskalsin ottaa Ruutilta vuoristotautilääkkeen siinä toivossa, että se olisi parantanut oloani.

Luminen vuorenrinne jyrkkeni ja paikoin kävelimme vain polun levyisiä harjanteita pitkin, jossa molemmin puolin oli satojen metrien pudotus. Oloni oli yhä hutera ja uupunut, lääke vähensi tosin päänsärkyä. Hyvä puoli uupumuksessa oli se, etten jaksanut pelätä enää lainkaan. En saattanut kuluttaa jännittämiseen yhtään ylimääräistä energiaa, joten pystyin keskittymään täysin ottamaan yksinkertaisesti askeleen kerrallaan. Hieman korkeanpaikankammoisena olisi kyllä normaalitilanteessa huimannut olla niin pitkien pudotusten reunalla. Huonosta voinnista huolimatta jaksoin yhä uudestaan ja uudestaan uskoa vuorenhuipun häämöttävän seuraavan kukkulan takana nähdäkseni vain, että kukkulan takana oli entistä suurempi kukkula. Päivä alkoi jo pikkuhiljaa kirkastumaan, eikä otsalamppuja tarvinnut enää.

Lopulta sinnikäs nouseminen palkittiin, kun kukkulan takana ei ollutkaan toista kukkulaa, vaan saavuimme Mont Blancin lakipisteeseen 4810 metrin korkeuteen, ja edessämme avautui upea vuoristomaisema. Sää oli täydellinen: aurinkoinen ja kirkas, juuri se mitä toivoin jos koskaan pääsisin vuoren huipulle, että näkisin sieltä kauas! Taisin jopa saada nostettua suupieleni hymyyn; oli vaikea uskoa, että täällä sitä nyt oltiin kaiken kokemani jälkeen! Aivan mahtava fiilis, pystyttiin siihen eikä annettu periksi! Periksi antaminen ei tosin ollut vaihtoehtojen listallakaan!

Aamu alkaa hieman valjeta. Photo by Ruut Photo by Ruut Kaunista. Ruut. Hyvä kun otit kuvia, koska itse en ollut siinä kunnossa, että olisin edes ajatellut asiaa. Näen kauas, joka puolelle! Jes, topissa taas jälleen kerran! Tällä kertaa ei suinkaan omin voimin, vaan joukkueen tsempillä ja korkeammalla varjeluksella selvisimme tänne asti! Amen. Huikeeta!

7. Laskeutuminen kolmen huipun reittiä pitkin

Otimme ryhmäkuvan Blancin huipulla, mutta vajaan 10 minuutin ja Lion –suklaapatukan jälkeen jatkoimme matkaa. Olimme kavunneet viimeistä osuutta Gouteriltä Blancin huipulle kahdeksan tuntia, kun siihen tavallisesti kuluu vain neljä tuntia, joten kello oli jo kahdeksan aamulla ja meillä oli kiire, mikäli toivoimme pääsevämme vielä saman päivänä alas vuorelta. Olimmehan vasta reitin puolessa välissä. Tuntui oudolta ajatella, että kello oli kuitenkin vasta kahdeksan aamulla, sillä aurinko paistoi täydeltä terältä ja olin lopen uupunut, niin kuin olisi ollut rankka päivä takana, mutta se olikin vasta alkanut. Eli kaiken muun lisäksi sisäinen kellonikin oli aivan sekaisin.

Lähdimme kulkemaan kolmen huipun reittiä alas, jota meidän oli alun perin tarkoitus tulla ylös, mutta lumivyöryvaaran vuoksi vaihdoimme suunnitelmaa. Nyt ajatus lumesta tuntui kuitenkin paremmalta kuin ajatus vyöryvistä kivistä. Kävely alaspäin oli vaihteeksi varsin vaivatonta, jopa nautinnollista, enkä olettanut vuoristotautini enää ainakaan pahenevan alaspäin mentäessä, mikä oli hyvä uutinen ja auttoi jaksamaan, koska periaatteessa pahimmasta oltiin nyt selvitty.

Olimme laskeutumassa Blancin rinnettä, kun Sami kertoi hänellä olevan oksettava olo ja pian Ruut väsähti täysin ja jäi paikoilleen. Muuten erinomaisesti jaksanut Ruut tarvitsi vain hetken aikaa purkaa väsymystään. Tilanne vaikutti raskaalta, mutta muutaman minuutin kuluttua Ruut oli saanut taas kerättyä itsensä ja jatkoimme matkaa. Ennen nousua Mauditin huipulle Sami kuitenkin oli sitä mieltä, että nyt tilaisimme pelastushelikopterin, sillä retkikuntamme alkaa olla hyvin väsynyttä ja huonovointista, joten olisi epäturvallista lähteä siinä kunnossa jatkamaan lumivyöryvaarassa olevaa reittiä eteenpäin. Ruut protestoi, sillä hänen takiaan ei tarvitsisi helikopteria tilata ja hän kyllä tulisi alas omin voimin.

Itse olin yhä huonovointinen ja siinä pysähtyessämme minulle nousi kuume ja olin kylmissäni polvistuneena maassa. Sami oli kuitenkin kokenein kiipeilijä joukostamme ja annoimme hänelle päätösvallan, joten aloimme huitoa ylilentäville helikoptereille. Soitin kaupungissa olleelle Eetulle, että katsoisi meille netistä taxi-helikopterin puhelinnumeron ja kerroin tilanteestamme. Pariinkymmeneen minuuttiin ei kuulunut mitään, mutta sitten Eetu soitti ja oli ehtinyt jo tosissaan huolestua, sillä oli yrittänyt jo pitkään soittaa meille takaisin, mutta emme olleet vastanneet; joko puhelimme eivät soineet tai emme kuulleet niiden soivan, joten hän pelkäsi olimmeko pudonneet tai jääneet lumivyöryn alle. Eetun antamasta puhelinnumerosta ei kuitenkaan vastattu, joten yritimme soittaa hätänumeroon yhä huitoen ylitse lentäville helikoptereille. Helikopterit eivät kuitenkaan laskeutuneet luoksemme ja huonosta kuuluvuudesta johtuen emme saaneet lopulta yhteyttä pelastushelikopteriinkaan!

Aika kului koko ajan eteenpäin ja jotain oli tehtävä, joten lähdimme kaikesta huolimatta jatkamaan matkaa jalan. Samin olo oli onneksi parantunut ja muutkin olivat hyväkuntoisia, mutta minun vointini oli entistä huonompi. Vaikka aurinko paistoi lämpimästi, olin niin kylmissäni, että minulla oli kaikki vaatteeni yllä ja A-P antoi vielä oman untuvatakkinsakin päälleni, niin että minulla oli kaksi untuvatakkia päällä. Sitten A-P vielä auttoi vetämällä minua köyden perässä ja kantamalla reppuni, kun lähdimme nousemaan Mauditin rinnettä ylös. Paluureittikään ei siis ollut helppo, koska ensin oli laskeuduttava alas Blancilta, noustava Mauditille, laskeuduttava alas, noustava Taculille, laskeuduttava alas ja noustava lopupksi Aiguille du Midille, josta pääsisi hissillä Chamonixiin.

Mauditia lähestyessämme ohitsemme käveli ranskalainen opaskaksikko, jotka lupasivat auttaa  meitä laskeutumaan 50m jyrkänteen alas Mauditin harjanteelta, koska meillä ei ollut siihen riittävän pitkää köyttä mukana. Lisäksi he kertoivat, ettei helikopteri olisi tullut hakemaan meitä, koska taxi-helikopteri ei saa laskeutua jäätikölle ja pelastushelikopteri tulee hakemaan vain, jos on liikuntakyvytön.

Koska Mauditin harjanteella ei ollut rakennettua ankkuria laskeutumisköysille, ranskalaiset löivät lumeen kiinni kolme jäähakkua, joiden varassa laskeuduimme köyttä pitkin alas. Viimeisenä tullut ranskalainen kiipeili hakkujen avulla jyrkänteen alas. Jatkoimme laskeutumista kunnes oli aika lähteä kapuamaan Taculin huipulle. Laskeutuminen minulta sujui nopeasti, mutta ylös mennessä tarvitsin taas A-P:n vetoapua. Nousimmekin valtavalta näyttäneen Taculin ylös 20 minuutissa. Aloin jo saada voimia takaisin, kun tiesin olevamme yhä lähempänä kotia ja selviytymistä. Lisäksi meillä oli aikarajana ehtiä viideksi Aiguille du Midin hissiasemalta lähtevään viimeiseen hissiin, tai muuten jäisimme vielä yöksi vuorelle, mikä ei tuntunut lainkaan hauskalta siinä vaiheessa, kun päätä särki.. Niinpä minä otin kärkipaikan letkassa kun lähdimme laskeutumaan alas jyrkkää Taculin rinnettä alas.

Lunta oli paljon joka puolella, mutta emme nähneet merkkejä lumivyöryistä. Laskeuduimmekin melkoista haipakkaa rinnettä alas välillä laskettelutyyliin jääraudoilla lumessa liukuen ja välillä kymmenien metrien syvyisiä railoja ylittäen. Lumikerrokset saattoivat olla todella petollisia, sillä ylhäältä tullessa railoja ei välttämättä nähnyt lainkaan, jos lumi oli tehnyt lipan railon yli, ts. alempi lumikerros oli valahtanut ylemmän kerroksen alapuolelle tai alas tuleva lumi oli muuten peittänyt railon. Välillä näytti, että ylitti vain pienen halkeaman, mutta sitten kun katsoi reunalta alas, niin näki vain hyvin pitkän pudotuksen jonnekin kahden lumikerroksen väliseen kuiluun. Onneksi olimme köydellä kiinni toisissamme, joten muu porukka olisi voinut iskeä hakkunsa maahan ja yrittää pysäyttää koko letkaa tippumasta ensimmäisen perässä railoon. Välillä hakkua ja sauvaa tulikin käytettyä, kun lähti liukumaan alaspäin. Lumisena kaikki näytti niin vaarattomalta, vaikka liukuun lähtiessään olisi saanut keräillä kamojansa satojen metrien päästä, tai itse asiassa joku muu olisi saanut keräillä niitä. Tarkkana piti olla, vaikka kiirettä piti.

Aloitimme laskeutumisen Blancilta Samin johdolla. Aivan upeita maisemia, näen taas kauas! Yksi reissun dramaattisimpia hetkiä. Pelastushelikopterin tilaus. Valmistautumassa laskeutumaan Mauditin harjanteelta alas. WP_20140906_12_20_57_Pro WP_20140906_13_11_44_Pro Tuolta oikealta ylhäältä, Mauditin huipulta, laskeuduimme alas. Valmistautumassa viimeiseen laskeutumiseen. Taculi ja A-P. Olispa pulkka. Railon ylitys yksi kerrallaan Taculin rinteessä.

8. Nousu Aiguille du Midille 3500m

Selvisimme kolmen huipun reitistä ja enää oli jäljellä vain nousu Midin hissiasemalle! Nyt kilpailisimme aikaa vastaan. Olimme laskeutuneet Taculin vajaassa 40 minuutissa ja vielä oli noin 1h 20min aikaa ehtiä Midin hissiasemalle. Tiesimme, että viimeisestä rutistuksesta tulee todella tiukka, joten pidimme juomatauon Taculin alhaalla ennen kuin lähdimme kävelemään sen minkä kintuistamme pääsin. Minäkään en olisi ikinä uskonut pystyväni kulkemaan siinä kunnossa tuollaisen kurituksen ja taistelun jälkeen niin lujaa vauhtia, mutta halu asunnolle turvaan ajoi eteenpäin. Luulin olevani äärirajoilla, mutta pystyin antamaan vieläkin enemmän! Viimeinen nousu oli hyvin kapeaa ja joka suuntaan jyrkkää harjannetta pitkin ylös, jossa minulla oli jääkiipeilypäivänä jalat tärisseet pelosta, sillä horjahtaminen olisi ollut kohtalokasta, mutta totaalisessa uupumuksen tilassa en osannut pelätä korkeita paikkoja enää ja kuljin harjanteen joukkomme ensimmäisenä ylös hissiasemalle. Olin voittanut pelkoni, vuoristotaudin ja vaikka mitä muuta! Tai itse asiassa en minä ollut, vaan me olimme. Yksin en olisi varmasti jaksanut. Emme ehtineet silti vielä juhlia saavutustamme, sillä otimme nopeasti jääraudat jaloista pois ja kiiruhdimme saman tien hissille, johon ehdimmekin klo 16:58, eli kaksi minuuttia ennen hissin lähtöä, uskomatonta mikä suoritus! Eikä siltä vie arvokkuutta pois sekään, että itse asiassa viimeinen hissi olisikin lähtenyt vasta 17:30..

9. Hissillä alas Chamonixiin

Kun olimme päässeet hissiin, niin helpotus ja uskomaton voittajafiilis alkoi hiipiä sisälle. Heitimme hississä yläfemmoja ja jokainen oli silminnähden onnellinen ja ylpeä yhteisestä saavutuksestamme! Meistä oli tuon koettelemuksen aikana tullut yhtenäinen tiimi, joka oli puhaltanut yhteen hiileen. Olimme tsempanneet toisiamme, etenkin minua, jaksamaan. Kukaan ei olisi mennyt sen pidemmälle kuin muut; joukkue oli yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki ja sen ehdoilla mentiin. Meitä yhdisti nyt vahva yhteinen kokemus, joka varmasti pysyisi mielessä läpi elämän!

10.  Takaisin kotona

Kun pääsimme hissillä alas Chamonixiin, olimme varmaan huvittava näky, ainakin siltä se tuntui, sillä kylässä oli parikymmentä astetta lämmintä ja me kävelimme kaduilla talvitamineet, kiipeilyvarusteet ja jäähakut mukanamme, kun muut tulivat shortseissa ja varvastossuissa vastaan. Mutta paikalliset ovat kyllä varmasti tottuneet näkemään vuorikiipeilijöitä kylällään. Blancilla käy nimittäin vuosittain noin 20 000 kiipeilijää.

Chamonixin asunnolle päästyämme tunne oli yhä epätodellinen. Eetukin oli niin onnellinen, että olimme päässeet elävinä kotiin! Hän tarjoutui hakemaan meille kaikille patongit Subwaystä. Jaksoin syödä puoliskan subiani kunnes simahdin sänkyyni. Herätessäni seuraavana päivänä ymmärsin, että kaiken seikkailun ja selviämisen keskellä en ollut huomioinut, että kiipeilypäivämme oli ollut hyvin aurinkoinen ja olimme kävelleet kaiken aikaa valoa heijastavan lumen ympäröimänä. Olin siis unohtanut laittaa aurinkorasvaa naamalleni, joka oli nyt silmäluomia lukuun ottamatta palanut ja tehnyt huulistani tulipunaiset botoxhuulet. Kutsuimmekin itseämme botox-tiimiksi, sillä en ollut ainoa, jolla huulet loimusivat. Hyvä puoli asiassa oli se, että naama muistuttaisi reissusta vielä jonkin aikaa.

Team-botox profiilikuva Juhlimme Eetun syntymäpäivää yhteisellä ravintolalounaalla. Kippis hienolle reissulle ja upealle porukalle! Mieletön fiilis, kaikki vielä hengissä ja hyväntuulisena!

Huh,

32 tunnin yhtäjaksoisen ja raskaan etenemisen jälkeen olo oli kuin aivan kaikkensa ja vähän enemmänkin antaneella, mutta samalla hyvin hyvin kiitollinen ja onnellinen. Etuoikeutettu on oikeastaan hyvä sana kuvaamaan reissun päällimmäistä tunnetta. Ajattelin, että kuka minä olen näkemään ja kokemaan jotain tuollaista. Elämä jatkuu! Mutta jatkuuko se entisellään, tuskinpa, sillä kokemus oli niin voimakas, että ammennan siitä kestävyyttä ja taistelutahtoa vielä pitkään.

Sami sanoi, ettei ollut koskaan tehnyt näin rankkaa Blancin huiputusta, vaikka tämä taisikin olla jo hänen kuudes kerta vuoren huipulla. Ymmärsimme myös syyn, miksi hän ei ollut koskaan ennen kulkenut Gouterin reittiä, eikä aio kuulemma enää koskaan vapaaehtoisesti kulkeakaan. Kivivyöryn kohtaaminen sai retkikuntamme pohtimaan elämää ja kuolemaa. Hyvin pienestähän se on loppuen lopuksi kiinni, metri eteen tai taakse siinä jäätiköllä… Ja kun asiaa ajattelee, niin olihan se aivan turha riski lähteä kapuamaan vuorta ylös. Vaarat ovat siellä todelliset, sää voi kääntyä arvaamatta ja väsymyksestä tai kokemuksen puutteesta johtunut huolimattomuusvirhe saattaa johtaa elämäsi ilmavimpaan pudotukseen. Vaikka usko omaan voimaan ja jaksamiseen on hyvä, ei se korvaa kokemusta, jota minultakin puuttui, mutta onneksi se ei koitunut kohtalokkaaksi. Nyt kokemusta onneksi on, vaikkakin hieman jännittävämmällä tavalla hankittuna. Ensimmäiseksi vuorikiipeilykerraksi saa olla tyytyväinen, että selvisi huipulle ja alas akklimatisoitumisen puutteesta huolimatta. Seuraavalla kerralla tulisi kyllä nukkua jokunen yö yli 3000m korkeudessa, että tottuisi ohueen ilmaan.

Miksi sitten ottaa turha riski lähtemällä tällaiseen mukaan? Alun perin kun kuulinkin ehdotuksesta, niin ajattelin, että vaikka se on varmasti vaikeaa, niin voinhan aina palata alas siinä vaiheessa, kun riski jatkamisesta tuntuu liian suurelta. Höpöhöpö, ensinnäkään en osannut kuvitellakaan kuinka rankkaa vuorikiipeily  olisi, ainakaan sairaana, ja toisaalta en ollut varautunut siihen, ettei palaaminen olisikaan aina vaihtoehtona. Ei leikkiä voinutkaan lopettaa silloin kun siltä tuntui. Jo tämä kertoo siitä, miksi lähteä tällaiseen mukaan: oman kasvun takia. Toisaalta omien rajojen löytämisen takiakin tähän kannatti lähteä mukaan. Luulin rajani tulleen vastaan 4000m korkeudessa sairastuttuani vuoristotautiin, kun pystyssä pysyminen ja silmien auki pitäminen tuotti vaikeuksia, mutta onnistuin työntämään rajojani vielä paljon pidemmälle. Löysin itsestäni aivan uutta sisua. Tällainen voimakas yhteinen kokemus syventää myös ystävyyttä ja toisten tuntemista, kun näkee ihmisen heikoimmillaan ja toisaalta aidosti onnellisena. Ei näitä syitä tosin tullut ajatelleeksi lähtiessään kohti huippua. Silloin ajatteli enemmänkin sitä, että tulisipa tehtyä jotain erikoista, mitä ihan jokainen ei ole päässyt kokemaan, jotain hullua, jota voi vielä vanhempanakin muistella.

Vaikka kuulostaakin typeryydeltä, niin kuolemanvaaran kohtaaminen ja voittaminen saa tuntemaan todella olevansa elossa. En silti pidä vaarallista elämää tavoiteltavana, mutta välillä tekee hyvää poistua omalta mukavuusalueeltaan ja oppia jotain uutta itsestään sekä ympäristöstään. Mieleeni jäi Samin mainitsema ajatus kivivyöryn jälkeen siitä, kuinka ihmiset miettivät onko kuolemanjälkeistä elämää.., mutta ovatko he eläneet ennen kuolemaa? No, joillakin ihmisillä käsitys elämästä ei välttämättä sisälläkään pitkää ikää ja lapsenlapsia. Helppo ja turvallinen elämä ei ehkä tunnukaan siltä miltä elämän toivoisi tuntuvan. Sen sijaan ihminen saattaa olla valmis ottamaan riskin lyhyemmästä elämästä, mutta elämästä, jossa on voinut olla onnellinen ja kokea elävänsä niin kuin itse elämisen määrittelee. Esimerkin intohimolleen elämisestä tapasimmekin jo; se oli nimeltään Vanessa Francois, joka alaraajahalvaantuneenakin tahtoo palata vuorille ja jatkaa rakkaan lajinsa parissa. Jos isompien riskien kanssa eläminen kuuluu siihen mitä elämiseksi kutsuu, niin onko se itsekäs ajatus, ei kai? Hienoa, jos ihminen uskaltaa tehdä sitä, mitä rakastaa.

4 kommenttia »

  1. Vautsi, tää on kyllä ollut mieletön kokemus ja tosi hieno kirjoitus siitä! Oon tosi ylpeä susta!

    Paiju - 10.12.2014 17:23

  2. Ei nyt millään pahalla kenellekään mutta tässä on tehty nyt about jokainen virhe mitä tehdä voi. Hengenvaaraan saa itsensä helposti jos hölmöilee käsittämättömyyksiä. A) grand couloir on ehkä 15m leveä ja siinä menee vaijeri jota pitkin sen voi ylittää vaikka juosten kymmenessä sekunnissa. Ei siihen herran isä mennä köydessä viidestään kuolemaan. Eikä keskellä iltapäivää! Joka kymmenes saa kiviä päälleen, bullshit. B) menittekö te tosiaan ilman akklimatisaatiota, eipä ole ihme että on kroppa sekaisin ja huono ol,a C) kannattanee etukäteen selvittää miten kopterit toimii ja mihin soitetaan, oikeassa hädässä voi olla sitten kusinen paikka jos se sonera ei kuulukkaan. D) tällaisella kikkailu vaarannettiin koko porukka ja tod.näk. läjä sivullisiakin, älkää hyvät ihmiset menkö miten sattuu pelaamaan hengellänne jonkun ”Sami vuorikiipeilijän” kanssa, veijaria tuntematta täytyy sanoa että käsittämätöntä toimintaa ja ratkaisuita. Varsinkin toi poistuminen kolmen huipun reittiä väsyneenä lumivyöryvaaraista kautta liian lyhyellä köydellä.

    Ja siitä Goutierista, niillä on siellä ihan sairaan tiukat turvamääräykset mm. yhden paloonnettomuuden jäljiltä. Aika kusipäistä toimintaa mennä nyyhkimään 4000m korkeuteen paskalla suunnitelmalla, väärään aikaan, huonosti valmistautuneena ja riittämättömällä kokemuksella jonka jälkeen moloillaan menemään tuolleen. Jos ollaan niin suuria heroja niin sitten pitää olla pätäkkää maksaa eteisen lattiasta TAI kantaa ne teltat ja pussit etc mukana.

    Henkilökohtaisena mielipiteenä totean: tässä on menty väärän jätkän johdolla väärään paikkaan väärään aikaan ja väärällä tavalla, täysin edesvastuutonta ja tyhmää. Tyhmää asettaa itseään ja muita isoihin riskeihin täysin turhaan. Palkatkaa mielummin opas kuin otatte jonkun kekeken johtamaan itsenne kuolemaan.

    Realismi - 3.6.2015 12:26

  3. Kiitos kommentista, hyvä lukijoiden saada realismia vuorikiipeilystä. Olen kanssasi samaa mieltä, tälle reissulle sattui virheitä. Onneksi varjelluimme onnettomuuksilta. Mutta olkoon tämä neuvoksi muille ensimmäistä yli nelitonnistaan suunnitteleville. Ilman aiempaa kokemusta ja akklimatisaatiota tämä voi olla vaarallinen yritys.

    Kivirännin ylittävä vaijeri oli hautautunut lumeen ja polku oli siirtynyt ylemmäksi leveämpään kohtaan. Jälkiviisaana voidaan sanoa, että tuo kohta olisi kannattanut ylittää kylmempänä ajankohtana iltapäivän sijasta. Kuten todettua, ei välttämättä hyvä ajatus ylittää yhtenä köytenä. Toivottavaa olisi, ettei tarvitsisi olla jälkiviisas, vaan tähän kaikkeen voisi olla varautunut. Olettamus ei ole yhtä kuin tietämys, ja valitettavasti matkaan tuli yllätyksiä. Asioita olisi voitu tehdä paremmin, mutta kaikkeen on vaikea varautua.

    Jokainen lähti omasta tahdostaan kiipeämään tiedostaen vuorikiipeilyn vaarat. Yhdessä oltiin harjoiteltu ja tiiminä mentiin huipulle ja alas vaikeuksista huolimatta. Hieno reissu!

    Lauri - 5.6.2015 12:44

  4. Kiitos rehdistä matkablogista, jossa ei ole ns. siistitty tapahtumia! Itse olen lähinnä vaellellut (max 3700 m) mutta kiipeily on myös alkanut kiinnostamaan. Olen aika paljon lueskellut tarinoita ja kiinnittänyt huomiota varsinkin akklimatisaation tärkeyteen (niinkuin mainitsitkin). Puhutaan aika paljon hengityksen tasaantumisesta mutta jostain luin että pulssin seuranta olisi hyvä juttu. Jos leposyke ei laske alle 100, niin vuoristotauti on jo aika varmasti tulossa päälle. Ja siinä vaiheessahan yleensä alkaa tulemaan niitä harkintavirheitä. Joten sykkeen seuranta aina tauoillla on varmasti hyvää ennakointia. Olen ymmärtänyt myös että suuri osa onnettomuuksista tulee harkinnan menettämisen seurauksena. Terve harkinta pitäisi sisältää myös mahdollisuuden antaa periksi ajoissa kun asiat eivät mene suunnitellusti. Olen itse harrastanut ilmailua ja siinäkin lajissa harkinta on olennaisen tärkeää. Laji on myös vaarallinen jos tehdään asioita ”tuurilla” tai suunnittelematta. Totta kai tulee ylläreitä mutta siihenkin on varauduttava. Eli ajattelisin että vuoristokiipeilyssäkin on hyvä tehdä suunnitelma ja vielä kaiken varasuunnitelma. Nämä mietteet eivät ole millään tavalla moitetta vaan ajatuksia joita matkablogistasi heräsi. Varmasti on ollut ikimuistoinen reissu ja toivotan koko porukalle siunausta tuleviin valloituksiin:)

    Mika - 28.12.2016 13:28

Kirjoita kommentti