Kallio- ja jääkiipeilyä Alpeilla

Ranska - 2.11.2014 21:41

2. päivä – Vallorcine (1300m)

Ensimmäinen kalliokiipeilypäivämme Ranskassa. Tavoitteenamme oli harjoitella useamman köyden pituisia ”multi-pitch” reittejä ja totutella pikku hiljaa korkeuksiin, niin kallioseinällä kuin ilmanalan osaltakin. Lähdimme aamulla Chamonixista, joka sijaitsee noin 900m merenpinnan yläpuolella, ja otimme junan pieneen Vallorcinen kylään. Asemalta kuljimme peltojen keskeltä metsään, jonka siimeksestä, noin 1300m korkeudessa, löytyi hyvää, hieman positiivista, kiipeilykalliota pultattuine reitteineen, joita Ranskassa on hyvin tarjolla.

Lämmittelimme ensin hieman helpommilla seinillä, jota saattoi kiivetä ylös pelkillä jaloillakin. Sitten jakaannuimme kahteen ryhmään; toisessa ryhmässä Sami liidasi, eli kiipesi ensimmäisenä laittaen jatkot ja köyden jatkojen kautta kiinni kallion pultteihin, Mirjam ja Ruut kiipesivät sitten Samin perässä keräten jatkot seinältä. Minun ryhmässäni Eetu liidasi ja kiipesimme alkuosan eri reittiä kuin Samin porukka.

Tämä oli ensimmäinen kiipeämäni multi-pitch reitti, joka oli yhteensä noin 100m pituinen. Kallioseinän korkeus alkoi hieman jännittämään minua varsinkin, koska kaukaa laakson pohjalta kuului moottoripyörien ja autojen äänet ja se sai minut tuntemaan olevani hyvin korkealla, minkä vuoksi keskittymiseni ajautui välillä enemmän moottoreiden kaukaisiin ääniin kuin kiipeämiseen. Reitin kiipeämiseen kului useampi tunti ja juuri kun pääsimme kallion päälle niin alkoi hieman sataa. Onneksi ei sentään kiipeilyvaiheessa, sillä liukas kallio olisi lisännyt jännitystä entisestään.

Reittien greidit olivat korkeimmillaan 5b tasoa. Ei tippumisia, mutta yksi jännittävä kruksi reitillä oli, kun piti kiivetä ensin lohkareen alapuolta ja sitten sen sivua ylös, ja tämä taisi olla viimeisellä köydenpituudella, joten olimme jo aika korkealla. Kallion sivusta pääsi laskeutumaan ”tikkaita” pitkin alas, jotka olivat paikoin aika liukkaita, jyrkkiä ja askelmat kaukana toisistaan. Voin kuvitella, että hyvän olon tunteessa saattaisi helposti tulla huolimattomuusvirhe laskeutuessa, joten tarkkana täytyy aina olla, kun ei ole enää köysiäkään varmistamassa putoamiselta. No mutta meiltähän nämä hommat sujuivat vuorikauriiden tyyliin.

Eetu inspiroituu vuorista terassillamme. Taustalla Mont Blanc. WP_20140831_11_34_32_Pro Lämppäriä Tässä ollaan jo kiipeämässä reitin sivusta alas. Eetu liidasi ja varmisti muut kiipeilijät ylhäältä käsin. Mirjam lähestyy reitin kruksia. ! Paras pitää ketjusta kiinni, ellei ole vuorikauris. Jes, topissa!

3. päivä – Montenvers (1900m)

Tämä jäi mieleen erityisen hienona päivänä. Otimme hammasratasjunan Chamonixista ylös Montenversiin 1900m korkeuteen. Juna kulki jyrkkää vuoren seinämää ylös ja tarjosi upeita maisemia laaksoon ja vastapäisille vuorille. Päivä oli kauniin aurinkoinen ja aloitimme sen tutkimalla Mer du Glacen jäätiköllä olevaa jääluolaa. Mer du Glace on 7km pitkä ja itse asiassa samalla Euroopan pisin jäätikkö. Jäätikkö on vajonnut viimeisen parinsadan vuoden aikana useamman sataa metriä ja vajoaminen on kiihtynyt varsinkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Talk about climate change, ehkä, en tiedä? Jääluolakin liikkuu sentin päivässä ja se täytyy silloin tällöin rakentaa uudestaan.

Kiipeilykallioille oli pienoinen kävelymatka, mutta se oli mukavaa, sillä kuljimme vuorenrinnettä pitkin koko ajan kohti jäätikköä ja yhä upeampia maisemia. Laaksossa lenteli pienkone, josta maisemat olivat varmasti upeat. Kelpaisi itsellekin lennellä jäätikön yllä vuorten välissä. Näkyvillä oli myös Dent du Geant, eli jättiläisen hammas, joka olisi yksi tulevien päivien kiipeilykohteistamme. Se on nimensä mukaisesti iso terävähuippuinen kallio 4200m korkeudessa.

Tämän päivän kiipeily koostui kuitenkin noin 110m pituisesta multi-pitch reitistä helpohkoa släbikalliota, ts. positiivista kalliota, pitkin. Släbiä kiivetessä huomaa, ettei kädet väsy lainkaan samalla tavalla kuin pystyseinää kiivetessä, sillä paino on koko ajan jaloilla ja kallioon voi paikoin nojailla lepäämäänkin. Reitin lopussa oli yksi hankalampi jyrkkä osuus, jonka A-P meidän ryhmästä liidasi hienosti. Liidaaminenhan on jännittävämpää, kun köysi ei ole ylhäältä kiinni, vaan pudotessa tipahtaa kaksinkertaisesti matkan edelliselle jatkolle, ja lähtötilanteessa ei ole jatkoa kiinni vielä missään, eli ei ole muuta varmistusta kuin alapuolella olevien vastaanottavat kädet. Minulla ei pää sellaista kestäkään, olen liian turvallisuudenhaluinen korkealla.

Ei kuitenkaan tippumisia tänäänkään. Ja vaikka oltiin korkeammalla kuin edellisenä päivänä, ja kaukana alhaalla näkyi tällä kertaa jäätikkö, niin sieltä ei kuulunut mitään häiritseviä ääniä, joten keskittyminen kiipeämiseen oli helpompaa eikä korkeus jännittänyt lainkaan niin kuin edellisenä päivänä Vallorcinessa.

Illalla palatessamme Chamonixiin kävimme kysymässä opastoimistossa Blancin tilannetta ja saimme kuulla, että suunnittelemamme reitti Cosmiquesin majan ja kolmen huipun kautta ylös Blancin huipulle oli suljettu lumivyöryvaaran vuoksi. Tästä johtuen vaihtoehtoisella reitillä sijaitseva Gouterin maja oli loppuunmyyty, koska se oli ainoa kiivettävissä oleva reitti ylös sillä hetkellä.

Näiden vuorien katseleminen on inspiroinut monenlaisia tutkimusmatkailijoita, enkä ihmettele miksi. Kun silmä näkee jotain tällaista, sinne on päästävä. Majsemia hammasratasjunasta Chamonixiin. Ilmava terde Montenversissä Jahas, jäätikkö oli tässä jokin aika sitten. Tässä jäätikkö oli alle 15 vuotta sitten. Nyt se on jossain 100m alempana. Ei mikä tahansa luola, mutta ei sentään punaisen maton luola. WP_20140901_10_31_40_Pro I am iceman Glace du Mer koko komeudessaan. WP_20140901_11_45_23_Pro WP_20140901_11_47_46_Pro WP_20140901_11_53_16_Pro Ruut ja Mirjam odottelee Samin liidaavan ensimmäiselle ankkurille. WP_20140901_12_42_56_Pro Mirjamin tyylinäyte. Rautanen mimmi! Jes, topissa jälleen! Kaunis Chamonix, kaunis Mt Blanc

 

4. päivä – Brevent (2500m)

Nousimme jo 2500m korkeuteen parilla kaapelihissillä. Tällä kertaa toiselle puolelle laaksoa kuin aiemmin, Breventille, jonka huipulta adrenaliinista elävät hurjapäät hyppelivät alas liitopuvuissaan ja lensivät lähes 200km tuntinopeudella rinteen tuntumassa kallioita tiukasti väistellen. Liekö ollut töihin kiire, ainakin välttivät liikenteen aamuruuhkat mallikkaasti. Aivan sairasta touhua joka tapauksessa, mutta viihdyttävää katsottavaa.

Sateisista sääennusteista huolimatta saimme jälleen nauttia aurinkoisesta ja kirkkaasta päivästä. Kiipesimme ylhäällä aluksi yhden köyden pituisia pystykallioita. Samaisilla paikoilla oli eräs suomalainen ryhmäkin kuvaamassa kiipeilyään alppimaisemissa. Sitten jatkoimme matkaa ja ryhmämme jakautui kahtia; Sami lähti tyttöjen kanssa kiipeämään omaa reittiä ja me lähdimme Eetun ja A-P:n kanssa kohti Krakovasin multi-pitch reittiä. Krakovas oli todella siisti ja hieman pelottavakin, sillä reitti kulki kapeita ja teräviä pystykallioita pitkin ylös. Otteita oli kyllä hyvin, mutta välillä tuntui, että ilmaa alapuolella oli liikaakin, kun piti kiivetä kallion ulkoreunaa pitkin, välillä taas kiivettiin ”savupiippua” tai kahden kallion välistä kuilua pitkin ylös. Välillä oli niin ahdasta, että piti ottaa reppu pois selästä, jotta mahtui jatkamaan matkaa.

Greidiltään reitti oli pahimmillaan 5c, mutta ei tippumisia tänäänkään. Useita tunteja tätäkin reittiä silti väännettiin, vaikka pituutta kertyi korkeintaan 100-150m. Kolmestaan yhdellä köydellä kiipeäminen on kieltämättä aika hidasta ja kallion varjoissa odotellessa tuli joskus kylmäkin, että sitä oli hieman kohmeessa jatkaessaan kiipeämistä. Mutta se ei haitannut, sillä maisemat olivat upeat ja itsensä voittaminen palkitsevaa, todella hieno kiipeily! Täytyy myöntää, että ranskalainen tyttöpari ohitti meidät seinällä, heiltä homma sujui kyllä todella hienosti! Naiset ovat todella hyviä kiipeilijöitä, koska kiipeilyssä ei itse asiassa ole kyse niinkään voimasta, vaan kehonhallinnasta ja ennen kaikkea oikeasta tekniikasta. Minusta myös notkeus auttaa huomattavasti, sillä silloin on ensinnäkin parempi ulottuvuus ja toisekseen pystyy kiipeämään lähempänä seinää, mikä parantaa tasapainoa ja vähentää käsiin kohdistuvaa rasitusta, kun paino on enemmän jaloilla.

Illalla Chamonixissa saimme kuitenkin jälleen ikäviä uutisia, sillä Dent du Geantin kiipeäminen ei onnistuisikaan, koska lähestymisreitille vievä Helbronnerin hissi oli poissa käytöstä. Nyt oli syyskuun alku ja sesonki oli loppunut elokuun päätyttyä, joten hissejä oli päätetty sulkea. Vaihtoehtona olisi ollut ajaa Italiaan ja lähestyä DDG:tä sieltä käsin, mutta tähän olisi pitänyt varata useampi päivä aikaa. Varsinkin Eetulle tämä oli ikävä uutinen, sillä hän oli odottanut nimenomaan Dent du Geantin kiipeämistä eniten koko reissusta.

Mikä mahtava päivä jälleen! A-P:n tyylinäyte pystykalliolla. Koivet taipuu ja ote pitää. Eetu silminnähden imee maisemia itseensä. Taitaa olla jo menettänyt sydämensä vuorille.. Selfie @ Krakovas Ranskalaisnaisen tyylinäyte. Just ehdin kuvan ottaa ennen kuin oli jo hävinnyt näkyvistä ;) Noniin, eiköhän se köysi jonka varassa laskeudun tämän pylvään päältä ole jossain kiinni, toivottavasti..! Eetu ja A-P, makea paikka! A-P kapuaa Krakovasin viimeisen etapin ylös. Jes, topissa taas jälleen! Mahtavaa Eetu ja A-P!

5. päivä – välipäivä

Päätimme pitää välipäivän, sillä peräkkäiset kiipeilypäivät olivat vieneet voimia. Aikainen herätys, eväiden tekeminen, kamojen pakkaaminen ja koko päivän kiipeilyn jälkeen oli aika lailla veto poissa iltaisin, kun alettiin laittaa ruokaa. Välipäivä tekikin hyvää ja auttoi palautumaan. Kävimme shoppailemassa, sillä Chamonixissa on paljon hyviä kiipeily-, pyöräily- ja ulkoilukauppoja. Menimme myös hissillä ylös Aiguille du Midin asemalle 3800m korkeuteen totuttautumaan korkeuteen. Siinä korkeudessa kyllä huomasi saman tien, että ilma oli ohuempaa, kun pienten portaiden kapuamisen jälkeen oli jo hengästynyt.

Hissiasemalta katselimme, että mikä pelastusoperaatio alempana on meneillään, kun kiipeilijä kantoi toista, aivan velttoa, ihmistä selässään kalliolla. Ihmisiä kerääntyi paikalle katsomaan ja selvisikin, että kyseessä oli kiipeilyonnettomuudessa alaraajoistaan halvaantuneen Vanessa Fancoisin dokumenttielokuvan kuvaukset. Liikuntakyvyttömyydestään huolimatta nainen on niin intohimoinen kiipeilyä kohtaan, että haluaa jatkaa lajin parissa kaikesta huolimatta. Uskon, että vuoret ja kiipeily ovat kaikki kaikessa hänelle. Mahtavaa, että hänellä on ystäviä, jotka mahdollistavat hänen kokea yhä sitä, josta Vanessa nauttii kaikkein eniten. Enkä lainkaan ihmettele sitä, miksi joku menettää sydämensä vuorille. Se on oma maailmansa.

WP_20140903_09_38_40_Pro Lähtö Aiguille du Midin asemalta oli hieman turhan kapeaa polkua pitkin. Olishan siihen voinut laittaa edes aidan tai jotain mistä pitää kiinni? Mirjam, Eetu, Ruut, Ari Pekka, minä täysin uudella levelillä, 3800m Aiguille du Midin hissiasemaa. Pakko ihailla tätä rakentamista. Vanessa Francois rakastaa vuoria ja kiipeilyä yli kaiken Jes, välipäivä!

6. päivä – jääkiipeilyä Taculin seinällä (3600m)

Nousimme jälleen hissillä Aiguille du Midille. Tällä kertaa meidän tulisi kävellä pelottavan näköistä harjannetta pitkin, jota olin edellisenä päivänä kauhulla katsellut kiipeilijöiden kulkevan. Reitti lähti suoraan hissiasemalta niin, että harjanteen, joka oli puoli metriä leveä, molemmin puolin oli pitkä pudotus.  Vasemmalle kaatuessaan olisi päässyt lähelle Chamonixia ja oikealle puolelle kaatuessaan olisi löytynyt parisataa metriä alempaa jäätiköltä. Harjannetta kulkeva reitti oli vielä paikoin hyvin jyrkkäkin!

Olimme kahdessa köydessä. Tällä kertaa Eetu ja A-P olivat Chamonixissa asuvan A-P:n serkun, Mikan, kanssa omassa köydessään, sillä he olivat lähdössä toiselle, vaativammalle reitille jääkiipeilemään. Me muut olimme toisessa köydessä, koska menisimme omassa tahdissamme hieman helpompaa jääkiipeilyreittiä. Lähtiessä laitoimme jääraudat kenkiin, köyden kiinni toisiimme, jäähakut käteen ja lähdimme matkaan. Jokainen askel piti ottaa hyvin rauhallisesti ja keskittyneesti. Ei tullut mieleenkään ottaa kameraa esille tai katsoa minnekään muualle kuin omiin jalkoihinsa. Köysi välillä kiristyi ja löystyi, täytyi varoa ettei kiskaisisi toista kumoon tai kompastuisi itse löysään köyteen. Mikäli edessä oleva horjahtaisi, niin takana tulevan tulisi hypätä toiselle puolelle harjannetta ja iskeä hakulla kiinni rinteeseen, ettei kaikki tipahda yhden perässä alas asti. Onneksi meidän ei tarvinnut harjoitella tällaisia toimenpiteitä, vaan pääsimme turvallisesti harjanteelta alas jäätikölle, jossa oli helppo kävellä kohti Taculin rinnettä.

Maisemat laaksossa vuorten välissä olivat upeat ja lumiset. Aurinko paisteli kirkkaasti, ja välillä matalat pilvet verhosivat ympäröivät vuoret ja laakson. Jääkiipeily itsessään oli todella hauskaa! Olin vain kerran aiemmin Espoon Nuuksiossa päässyt kokeilemaan jääkiipeilyä ja pidin siitä kyllä jo silloinkin. Jääkiipeilyssä mukavaa on se, että koko seinä on helposti käytettävissä, sen kuin iskee hakut ja raudat seinään ja liikuttelee niitä vuorotelleen ylöspäin edeten. Ei tarvitse olla notkea, kunhan jaksaa vain iskeä jalkoja ja hakkuja seinään kiinni ja pitää hakuista kiinni. Se tuntuukin olevan enemmän voimaa vaativa kiipeilymuoto. Jääreittejä ei ole valmiiksi pultattu, joten varmistukset pitää rakentaa itse. Jääkiipeilyssä käytetäänkin pitkiä jääruuveja, jotka ruuvataan käsin jäähän kiinni. Ruuvin kannassa on lenkki, johon jatko ja köysi saadaan klipattua kiinni.

Kiipesimme vain muutaman kymmenen metrin pituisen reitin, mutta saimme silti hyvää harjoitusta jääraudoilla ja –hakulla kiipeämisestä. Paluumatkalla kävimme Cosmiquesin majalla, jonne piti nousta jonkin verran. Noustessa huomasin, että minulla alkoi olla jo vuoristotaudin merkkejä, sillä päätä särki kovasti. Helppo kiipeäminen ja käveleminenkin tuntui huomattavasti raskaammalta tässä korkeudessa. Cosmiquesin majalta saatoimme nähdä Eetun, A-P:n ja Mikan kiipeämässä Taculin rinteessä olevaa jääränniä pitkin. Se oli ollut kuulemma todella hieno reissu, minkä uskon kyllä, koska itsekin tykkäsin jääkiipeilystä niin paljon, ja he kiipesivät pitkän reitin nimeltä ”Chere couloir”! En tiedä olisiko minulla silti riittänyt voimat kovin raskaaseen kiipeämiseen ohuessa ilmassa. Lopuksi Aiguille du Midin hissiasemalle noustessa piti vielä uudestaan kävellä pelottavan kapea harjanne ylös ja jalkani olivat valmiiksi uupuneet, sillä jo nousu harjanteelle oli minulle raskas siinä ilmassa. Selvisimme kuitenkin.

Kutsuuko? Tuohan näyttää, että siitä voisi lähteä kävelemään pilviä pitkin, mutta sen sijaan siitä alkoikin "luulot pois" -harjanne. Kultaako etsimässä? Ei vaan jäätä! Kauniin lumista joka puolella. Täällä voisi tehdä vaikka mitä: laskea, hiihtää, kelkkailla, riippuliitää.. Kuvassa näkyvä musta mökki on Cosmiquesin maja. Ylempänä kallion päällä ja kuvassa pilven sisällä on Aiguille du Midin hissiasema. Treenailua hakkujen ja rautojen kanssa. Siinä esimerkki ankkurista, joka on rakennettu jääruuveja käyttämällä. Pienen halkeaman suojassa. WP_20140904_12_43_09_Pro Ylärinteestä tippui koko ajan pientä lunta ja silloin tällöin vähän isompiakin kokkareita melkoista vauhtia. Taculi. Kiipesimme kolmionmuotoisen kallion keskellä näkyvällä valkoisella jäätiköllä.

Ei kommentteja »

Ei kommentteja.

Kirjoita kommentti