Viisi yötä junassa – mikä fiilis

Venäjä - 10.8.2012 17:32

Aamulla saapuessamme Irkutskin asemalle 5185km päähän Moskovasta ja silti yhä Moskovan ajassa kello 4 aamulla oli aika astua junasta todellisuuteen. Olin jo niin tottunut elämänrytmiin junassa. Edellisenä päivänä valveillaoloaikani oli peräti 9 tuntia, mutta toisaalta en saanut viimeisenä yönä nukuttua, joten olin väsynyt matkaaja Irkutskissa. Enkä ollut ajatellut hommaa ihan loppuun asti, koska herätessäni vessat olivat jo lukossa ja söin aamiaiseksi vain sipsiä ja limua. Olisi ehkä pitänyt sittenkin nousta, kun Andrei ja Larisa yrittivät herätellä, mutta luulin että olisi ollut vielä hyvin aikaa.

Tämän päivän fiiliksiä kuvaa yksi sana – haikea. Haikeat olivat jäähyväiset kaikkien uusien ystävieni kesken, kun lähdimme eri teille asemiltamme tänä päivänä. Larisan kanssa vaihdoimme yhteystietoja, lupasin lähettää hänelle mukanani olleen suomalaisen kalenterin, kunhan en sitä enää yliopiston Suomi-ständillä tarvitsisi. Ja mukaan voisin laittaa vielä jääkaappimagneetin Helsingistä. Larisa oli innoissaan suomalaisista nimistä, joiden lausumista hän tykkäsi harjoitella. He antoivat minulle lahjaksi Venäjän karttakirjan, josta olimme viimein saaneet selville heidän matkan tarkoituksensa. Äiti ja Larisa olivat yhdessä lähteneet Moskovasta Irkutskiin äidin lapsuudenkotia katsomaan. Siellä he olisivat viisi päivää, jonka jälkeen Larisa saattaisi äidin junalla Mustalle Merelle, jossa äiti nyt ja Larissakin ennen asui. On kuulemma hyvin hyvin kaunista seutua vuorineen ja rantoineen, pyysivät minuakin käymään kylässä. Sieltä Larisa palaisi takaisin Moskovaan.

Niin, haikeaa, kun junassa muodostunut perheemme hajosi. Kaikki pitivät siellä toisistaan niin hyvää huolta. Olimme samassa vaunussa toistemme kanssa kuitenkin koko ajan. Ensin hyvästelimme Larisan ja Ludmilan, jotka jäivät Irkutsk Sort asemalla. 15 minuuttia sen jälkeen jätimme Yaroslavin ja hänen isänsä kanssa hyvästit muulle vaunulle Irkutsk Pass asemalla, josta muut jatkoivat vielä kahdeksan tuntia Ulan Udeen. Yaroslav ja Andrei lähtivät jollekin matkalle Irkutskissa, mutta he tekivät parhaansa auttaakseen minut Listvyankaan. Olin itse aikalailla hakoteillä junasta noustuamme, osin väsymyksestä, nälästä ja vessahädästäkin. Juna-asemalta ei ollut bussia Listvyankaan, mutta Andrei sai selvitettyä mikä bussi kulkisi bussiaseman kautta. Heillä oli kiire omalle matkalleen, joten pistin mieleen juna-aseman ohi kulkevan bussi nro 64 ja sanan avtovaxal. Yksi 64 tulikin pian juna-aseman ohi kuitenkaan pysähtymättä. Seisoskelin risteyksessä vielä viitisen minuuttia ja huidoin seuraavan 64 pysähtymään ja sain viimeisen vapaan paikan. Sanoin kysyvästi “avtovuxal?” ja sain kuskilta vastaukseksi “da”. Maksoin kyydistä 0,5 euroa ja jäin bussiasemalla pois. Yritin kysellä mummoilta “avtobus Listvyanka?”, mutta he huitoivat vain takseille päin. Kuljin erään opiskelijan näköisen nuoren ohi, mutta palasin vielä kysymään neuvoa ja hän osasikin neuvoa minut oikeaan paikkaan. Jos osaisin lukea kyrillisiä ajattelematta, niin olisin varmaan itsekin voinut huomata tien toisella puolella olevan ison keltaisen kyltin, joka osoitti Listvyankan bussien lähtöpaikkaa. Bussi lähti lähes saman tien ja matka kesti tunnin verran, jonka aikana keskityin maisemien katselun sijaan vessahädän pidättelemiseen. Maksoin kyydistä 2,5€ ja menin saman tien kyselemään vessaa. Helpotus löytyi läheisestä hotellista.

Minibussi Listvyankaan 

Hetken huojentuneena katselin aavaa Baikal-järveä ja totesin olevani mukavan levollisessa paikassa, jossa olisi hyvä ladata akkuja ja orientoitua parin päivän ajan. Kävin ostamassa hedelmiä ja lähdin etsimään hostelliani. Baikaler Eco-Hostel löytyi 20 minuutin kävelyn päätteeksi rauhalliselta paikalta erään tien päästä laakson rinteellä.

    Näkymä kadun päästä Baikaler Eco-Hostel  

Keräsin sängyssä hetken aikaa voimia mennäkseni peseytymään. En varmaan itse huomannutkaan kuinka pahalta haisin kuuden päivän junamatkustamisen jälkeen. Suihku piristi ja sain viimein laitettua itselleni ruokaa. Pussinuudelit eivät kuitenkaan paljoa mieltä kohentaneet. Tämä oli niitä hetkiä, kun matkustus tuntuu hyvin raskaalta ja olisi niin kiva, jos olisi joku matkakaveri mukana. Hostellillakaan ei ollut ketään muita, joten koin olevani hyvin yksinäinen Siperiassa. Olin juuri menettänyt junaperheeni, tajusin etten näkisi suomi-ystäviä ja perhettäni loppuvuoteen eikä täälläkään ollut ketään. Silloin mietin, että miksi olin lähtenytkään! Kuvien katseleminen syvensi vain haikeutta. Onneksi löysin koneeltani suomalaista musiikkia, joka kuvasi yksinäistä ja kaukaista tunnettani. Olo helpottui lähdettyäni rannoille kävelemään ihmisten pariin, kun nyt kerran olin syönyt ja jaksoin katsella ympärilleni. Ostin kanaa grillistä ja olo parani entisestään. Kävin internetkahvilassa ottamassa yhteyttä muuhun maailmaan ja tuntui niin helpottavalta saada yhteys ulos Siperiasta!

  Turistitori    

Nyt illalla haikea olo on helpottanut, kun hostellille on tullut porukkaa ja tutustuin yhteen mukavaan katalonialaiseen Gerrardiin, jonka kanssa aiomme lähteä huomenna yhdessä katselemaan paikkoja. Gerrard ei pidä itseään espanjalaisena, vaan nimenomaan katalonialaisena. Tiesin entuudestaan, että jalkapallossa FC Barcelonan ja Real Madridin kohtaaminen on muutakin kuin jalkapallo-ottelu. Mutta katalonialaiset eivät Gerrardin mukaan siedä espanjalaisia. Espanjalaiset ovat kuulemma syypäitä Espanjan talousvaikeuksiinkin, koska he vievät rahat katalonialaisilta eivätkä investoi kataloniaan ja äänestävät tyhmiä espanjalaisia poliitikkoja. Katalonia sijaitsee Espanjan pohjoisosassa lähellä Pyreneitä. Kun puhuimme lisää jalkapallosta, niin kävi ilmi, että katalonialaiset eivät iloitse Espanjan maajoukkueen menestyksestä, vaan itse asiassa kannattavat aina Espanjan vastustajaa, siitäkin huolimatta että joukkueessa pelaa useita katalonialaisia. Hostellissamme oli kolme espanjalaista, mutta Gerrard ei ollut halukas juttelemaan heidän kanssaan. Aika yllättävä uutinen minulle Espanjasta! Katalonialaiset todella toivovat maansa itsenäisyyttä.

Huh, mutta on tämä ollut matkan selkeästi rankin päivä. Yleensä tällainen hetki tosin iskee jossain välissä matkaa ja koti-ikävä voi kestää joskus pitkäänkin. Tällä kertaa se iski jo kuuden päivän kuluttua, kun viime reissulla koti-ikävä alkoi vasta kuuden kuukauden jälkeen. Nyt on kuitenkin jo hyvä mieli ja odotan matkan jatkuvan!

Johan oli muuten vaiherikas nimipäivä!

2 kommenttia »

  1. OOt sä urhea! Huh!

    Hanna - 20.8.2012 22:28

  2. Oli se haikeaa kun piti jättää tutut kivat junakaverit!!
    No onneksi lähdit ulos syömäään ja kattelemaan maailmaa taas uusin silmin. Kyllä yksin matkustaessa sinnikkyys kasvaa.

    mama - 23.8.2012 20:38

Kirjoita kommentti