Hamburger

Ruotsi, Saksa, Tanska - 30.6.2012 22:52

Pepen kaveri, Oliver, jonka luona asuimme Hampurissa oli kiintoisa tyyppi. Hän on Hollannista kotoisin, mutta hänen isänsä on britti. Oliverin isoisä, Frank Whittle, oli Ison-Britannian kuninkaallisen lennoston pilotti ja lisäksi maailman ensimmäisten suihkumoottoreiden keksijä. Oliver on siis tunnetusta suvusta, mutta valitettavasti (Oliverin mielestä) hänen isoisänsä ei saanut keksinnöstään rahaa, vaan ritarin arvon, joten Oliver joutuu tekemään töitä kuten muutkin leipänsä eteen. Kiinnostus lentämistä kohtaan on myös Oliverilla, joka haluaisi lentäjäksi, mutta ei näkönsä vuoksi pysty. Sen sijaan hän on juuri tehnyt kanditutkintonsa lentotekniikasta Delftin yliopistossa Hollannissa. Opinnot ovat kuitenkin jääneet kesken vähäksi aikaa, sillä hän sai töitä Hampurista Aquila Capital rahoitusyhtiöstä, jossa hän tekee 12-tuntisia työpäiviä 17. kerroksessa Hampurin keskustassa, mutta saa toki hyvää palkkaakin. Oliverin äiti on diplomaatti, joten perhe on matkustanut paljon. Täten Oliver puhuukin monia kieliä, kuten kiinaa. Hän on hyvin määrätietoinen ja kunnianhimoinen kaveri, joka haluaa miljonääriksi ja siirtyä eläkkeelle 35-vuotiaana. Menestyspaineet taitavat tulla suoraan hänen vanhemmiltaan, jotka käytännössä sanoivat, ettei kotiin ole palaamista ellet menesty maailmalla. Avain menestykseen Oliverin mielestä on horjumaton itseluottamus.

Jokailtainen meininki Oliverin ikkunan alla

En epäile, etteikö Oliverista tulisi miljonääri 35-vuotiaana, sillä hän on nyt vasta 23-vuotias. Vaikka kauppatieteitä opiskelenkin, niin minulla ei ole vastaavia tavoitteita elämässäni. Ensinnäkään en pidä erityisen tärkeänä koota aarteita maan päälle ja toisekseen materian omistaminen ei mielestäni ole sen arvoista, että työskentelee itsensä nuorena piippuun. Tavoitteita on tietysti hyvä silti olla. Mutta Oliver siis vaikutti tosi mukavalta, ja oli hyvin ystävällistä häneltä majoittaa meidät luokseen ja esitellä Hampuria.

Meille sattui hassu vahinko lähtiessämme katsomaan Hampurin satamaan, sillä Oliver unohti talonsa avaimet sisälle. Vuokraisäntä on ulkomailla, kämppis Berliinissä eikä muuta vara-avainta ole. Ongelman kohdatessa huomasin, ettei Oliver ole apuapyytävää tyyppiä eikä hänellä ollut ystäviä, joilta pyytää palvelusta, vaikka muuten brilliantti kaveri onkin. Kokeilimme murtautua sisään pankkikortilla ja murtaa ovi potkimalla, niin kuin elokuvissa, mutta ei se mennytkään ihan niin kuin elokuvissa. Huoneemme ikkuna 2. kerroksessa oli jäänyt auki, joten olisimme päässeet tikapuilla sisälle. Pelastuslaitokselle soittaminen tuntui olevan viimeinen numero, johon hän soittaisi, en tiedä mikä ongelma siinä oli. Ehdotin käyntiä korttelin päässä olevalla poliisiasemalla, mutta se oli lauantaina kiinni. Satuimme saamaan tikapuut lainaan eräältä Oliverin tuntemalta kauppiaalta, mutta ne olivat aivan liian lyhyet. Kadulla oli kuorma-auto, jossa oli nosturi, mutta emme nähneet auton omistajaa missään. Soitimme Oliverin ystävälle, jolta saisimme työkaluja, mutta en tiedä miten hyvä kaveri oli kyseessä, koska Oliver ei tiennyt missä kerrostalon asunnossa hän asui eikä kaveri enää vastannut puhelimeen. Saimme haettua vasaran samalta kauppiaalta, jolta haimme tikapuutkin, mutta emme saaneet vasarallakaan toivottua tulosta. Lopulta Oliver soitti pelastuslaitokselle, joka kylläkin käski kääntymään lukkosepän puoleen. Löysimme lukkosepän puodin, mutta se oli tietysti kiinni lauantaina. Emme tienneet mitä enää tehdä, joten lähdin hakemaan meille ruokaa Kentucky Fried Chickenistä. Poissa ollessani naapuri oli huomannut meidät ja tuli apuun työkaluineen. Saimme rikottua umpeen naulatun postiluukun ovessa, jonka kautta lopulta sateenvarjolla saimme käännettyä ovenkahvaa ja pääsimme sisälle. Otimme avaimet ja lähdimme vielä satamaan, jossa nautimme juomat helteisellä hiekkarantaterassilla.

Oliver murtaa postiluukkua Helpotus!  Kippis! Basking in the sun Hampurin satamaa

Tuossa jupakassa ymmärsin oikeastaan, kuinka tärkeä taito elämässä on osata pyytää apua. On myös tärkeää olla ystäviä, joilta pyytää apua. En tiedä miten asia Oliverin kohdalla on, mutta joskus menestyvät ihmiset ovat sellaisia, että he menestyvät ystäviensä kustannuksella käyttäen heitä hyödykseen ja ajatellen ystävyyttä vain siltä kantilta, että mitä siitä itse hyötyy. Todellinen ystävyys vaatii ns. investointia toiseen. Sen voi ajatella olevan joskus jopa sinulta pois, mutta antaa takaisin, kunhan sen aika on ja kun sen itse ymmärtää. Se on vastavuoroista. Sitä paitsi monet ihmiset tekee onnelliseksi myös se, että voi olla avuksi ja sillä tavalla tehdä toisen elämästä parempaa. “Tee toiselle se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän.” Ja iloitse toisen puolesta. Turhaan kadehtia. Niin mitä ne todelliset keräämisen arvoiset aarteet ovatkaan?

Nyt tämän syvällisen pohdinnan keskeytti sellainen hauska tapahtuma, että seurasimme sokeana navigaattoria Hampurista Jönköpingiin Ruotsiin ja löysimme itsemme yhtäkkiä satamasta, vaikka meidän oli tarkoitus ajaa Köpiksen kautta siltaa pitkin Ruotsiin. Saimme kyllä ajaa jo yhden valtavan sillan, jolla oli mittaa yli 10km, se maksoikin 30 euroa. Haha, huvittava juttu. Turhautumisen ja huvittuneisuuden tunteessa tanskan kruunujen vaihtosuhdetta ja etäisyyttä Kööpenhaminaan ymmärtämättä ostimme saman tien lipun lautalle. Jälkeenpäin huomasimme, että Kööpenhaminaan oli vain muutamakymmentä kilometriä ja lautta oli 50€. No ei siinä, katsellaan auringonlaskua lautalta sillan sijaan.

Ison-Beltin silta

Sikarinmittaisen lauttamatkan jälkeen matkamme jatkuu taas Ruotsin puolella. Ollaan jo niin lähellä kotia. Ruotsin puolella tullissa päästiin pälkähästä, sillä meillä on takakontti täynnä kaikenlaista, mitä Scandinavian-Parkista Saksan ja Tanskan rajalla tuli ostettua. Esimerkiksi lava Coca Cola –tölkkejä 8,6€ ja taisi kaljalavakin olla vaivaiset 6,5€.

Halpoja tuliaisia kotiin

Tähän asti kilometrejä matkalla on tullut nelisen tuhatta. Veikkasimme aluksi, että poliisi pysäyttäisi meidät kerran matkan aikana, mutta ei ole vieläkään pysäyttänyt. Parkkisakkoja ollaan saatu yhdet, Salzburgissa hotellin pihassa. Kolme kertaa on kamera välähtänyt tiellä, toivottavasti tuli edes hyviä kuvia. Nekin kaikki välähtivät sillä yhdellä ajoreissulla Münchenistä Hampuriin. Täällä ei varoiteta kameroista!

Ollaan nyt mäkkärissä jossain Ruotsin maaseudulla, mutta täällä on kuitenkin netti, että pääsen lisäämään viestin blogiin. Autoparkissa on traktori. Joku vinguttaa renkaitaan pihalla. Ruoka on niin hyvää, kun on koko päivän aikana syönyt vain yhden KFC wrapin! Täksi yöksi ei olla katsottu mitään majapaikkaa. Luultavasti nukutaan autossa, onhan sekin roadtripillä koettava.

Ruotsin amismäkkäri

Ei kommentteja »

Ei kommentteja.

Kirjoita kommentti