Tip of Africa V

Etelä-Afrikka - 10.2.2012 04:33

Keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Viimeinen kokonainen päivämme Kap Kaupungissa. Ensimmäinen asia herätessä oli katsoa ulos pöytävuorelle, jonka juurella asuimme. Jes, se on täysin pilvetön!

Vuoren päälle pääsee vaijerihissillä, mutta minä halusin kiivetä vuoren päälle omin avuin. Olisi ollut mukava kiivetä Andyn ja Paijun kanssa, mutta Andyllä oli polvi niin kipeä, ettei hän voinut lähteä mukaan. Niimpä sovimme, että tapaisimme vuoren päällä. Minä lähdin pari tuntia Paijua ja Andyä aikaisemmin, jotta olisimme suunnilleen samaan aikaan ylhäällä. Päivän lämpötila oli jo 30 asteessa, kun lähdin kiipeämään. Vastoin kaikkia opasteita en kiivennyt siis ryhmässä, vaan yksin, ilman karttaa. Olin toki ottanut mukaani aurinkorasvaa, pari pulloa vettä ja kameran. Nousu kiipeämisen alusta oli 600 korkeusmetriä 1060 metriin vuoren huipulle. Mutta miten vaikeaa se voisi olla?

Eihän siellä todellisuudessa yksin ole. Paikka on täynnä turisteja, osaa palaa takaisin kesken nousun ja osa paikallisista ”juoksee” ylös joka-aamuisen lenkkinsä. Kumpiakin näki. Pidän itseäni melko sinnikkäänä ja suoritan haluamani asiat loppuun lähes hinnalla millä hyvänsä. Kolmannella yrittämällä pääsin oikealle reitille. Lähtöasemalla minua neuvottiin pysymään koko ajan oikealla. Kiitin kaveria vinkistä ja jonkin aikaa ylös kavuttuani tuli ensimmäinen haara oikealle ja lähdin sinne. Näin ihmisiä kuitenkin kävelevän yläpuolellani. Kävelin jonkin aikaa kunnes huomasin, että olen kävelemässä alaspäin. Palasin takaisin tienhaaraan. Kiipesin hetken matkaa ylöspäin ja seuraavassa tienhaarassa lähdin taas oikealle, sille tielle, jossa olin nähnyt ihmisiä kävelevän. Kävelin tätä tietä pitkälle. Vastaani tuli kolme miestä ja olettaen, että olin tulossa huipulta he kysyivät, että oliko solassa yhtään viileämpää. Naurahdin siihen jotain kunnes ymmärsin kysyä, että mistä he olivat tulossa. Kävi ilmi, että he olivat lähteneet alhaalta toiselta asemalta ja olivat menossa huipulle. Myönsin erehtyneeni jo toistamiseen ja lähdin heidän matkaansa. Nyt olin jo aika paljon aikataulua jäljessä, enkä ehtisi näiden miesten tahdilla millään sovittuun aikaan tapaamaan Paijua ja Andyä ylhäällä. Saavuttuamme takaisin edelliseen risteykseen otimme tällä kertaa vasemman reitin, jonka jälkeen pian tuli uusi haara oikealle ja siinä luki ”Platterkip Gorge”. Viimein pääsin oikealle tielle. Miehet tiesivät sen, koska olivat kiivenneet ennenkin. He olivat kolme liikemiestä Johannesburgista, jotka olivat liikematkalla Kap Kaupungissa.

En ehtinyt juuri pysähtyä katselemaan maisemia vaan kiiruhdin ylöspäin ja olin pian aivan uuvuksissa, koska askelmat muuttuivat entistä korkeammiksi ja jyrkemmiksi. Kuumuus ei hellittänyt ja lisäksi solassa ei tuullut yhtään. Molemmat vesipulloni olivat tyhjät. Pöydän päälle päästyäni tunne oli helpottunut. Lopussa mietin jo takaisinpäin kääntymistä, kun jokainen askel tuntui niin raskaalta, mutta en kai tosissani silti olisi kääntynyt. Hiestä märkänä tapasin Paijun ja Andyn ylhäällä reilut 20 minuuttia myöhässä. Ylöspääsyn tunne oli mahtava. Ostin ison mukin kylmää limsaa ja se maistui parhaalta limsalta ikinä. Mahtavia näkymiä osasi arvostaa, kun oli alhaalta asti joutunut kapuamaan. Huvittuneena katseli ihmisiä, joilla ei ollut käsitystä miten mahtava oli kiivetä ylös ja nähdä tämän maiseman avautuvan. Tunsi, että oli ansainnut nähdä sen majesteettisuuden.

Pöytävuori on nimensä mukaisesti aika tasainen. Vaikka olin aika väsynyt, niin lähdimme vielä patikoimaan pöydän toisesta päästä toiseen päähän katselemaan maisemia. Matkalla kuulin Andyltä, että vuorelta voisi laskeutua alas köysillä. Pidin ajatusta vuoroin kammottavana korkeuden vuoksi, mutta toisaalta halusin tehdä sen ajatellen, että se olisi matkani hetki, jolloin tekisin jotain mitä kovasti pelkäsin. Vähän niin kuin Andyn haisukellus. Tiesin, että se olisi jotain aivan upeaa ja haluaisin ehdottomasti tehdä sen, vaikka pelkäsin sitä. Lisäksi se sopisi hyvin luonnolliseen tapaan nousta ja laskeutua vuorelta. Hintakin oli vaivaiset 50€.

Menimme kiipeilypaikalle ilmoittautumaan, mutta siinä ei ollut silloin ketään kenelle ilmoittautua, joten kävimme kahvilassa tankkaamassa vähän energiaa, koska päivä oli ollut aika vaativa. Mutta sitten köysipaikalle palatessamme huomasimme harmiksi, että he laittoivat juuri kamoja kasaan. Kysyin, että olisinko vielä voinut mennä, mutta he sanoivat, että valitettavasti he just ottivat köydet pois, huomenna sitten… no en ehtisi enää huomenna. Tämä oli valitettava takaisku. Olin jo niin henkisesti valmistautunut voittamaan itseni!

Myöhemin päivällä teimme vielä viimehetken ostoksia ja löysimmekin ihan mukavaa tuotavaa kotiin. Ostin hienon käsintehdyn kokoontaitettavan pöydän, joka toimii myös shakkipöytänä. Lisäksi löysimme joitain koruja ja muita käsitöitä.

Mutta viimeiselle päivälle sattui ikävä kokemus. Nimittäin kun olimme menossa lounaalle vartioidulle Long Streetille, niin mukaamme lyöttäytyi kerjäläinen, joka ei lähtenytkään pois niin kuin muut kerjäläilset yleensä. Hän kerjäsi rahaa perheensä elättämistä varten (sama värssy jokaisella kerjäläisellä), hetken kuluttua hän alkoi puhumaan itkevällä äänellä, mikä kuulosti todella ikävältä, mutta olin saanut neuvon, ettei heille saa antaa rahaa, koska se kannustaa heitä jatkamaan bisnestään. Paiju ja Andy kävelivät hieman edempänä, joten olin kerjäläiselle helpompi yksinäinen kohde. Yritin olla vain katsomatta häneen ja puhumatta hänelle mitään. Sitten hän alkoi sanoa, että näkee etten ole paha ihminen. Koko ajan hän oli aivan minussa kiinni ja yhtäkkiä alkoi kuiskailemaan. Hän sanoi päässeensä juuri vankilasta ja kärsineensä siellä 7 vuoden tuomion murhasta. Hän sanoi, että haluanko hänen palaavan tuolle tielle. Olin vain hiljaa ja kävelin eteen päin. Sitten hän käski minun taas antaa rahaa ja sanoi, että voisi aivan hyvin ottaa puukkonsa ja ryöstää minut, hän on tehnyt sen ennenkin, mutta halusinko tosiaan että hän palaisi sille tielle. Ääni ei enää ollut samanlainen valittava ja säälittävä kuin aiemmin, mutta epätoivoinen yhä. Pelkäsin enkä tiennyt yhtään mitä tehdä, mutta olin vain hiljaa ja yritin kävellä nopeampaa Paijun ja Andyn luo.Kävelin jopa tien yli toiselle puolelle nopeasti auton edestä, mutta mies oli kiinni minussa kuin iilimato. Olin aivan varma, että pian tuntisin veitsen kyljessäni. En tosiaankaan halunnut, että hän palaisi rikosten teille, enkä epäillyt etteikö hän olisi jotain sellaista joskus tehnytkin. En vain voinut uskoa, että sellaista voisi tapahtua keskellä kirkasta päivää. Hän jatkoi toistamista, että voisi ottaa puukkonsa ja ryöstää minut. Mielessäni kiehui. Tiesin, että hän oli huijari alun perin ja kertoi minulle vain sympatiaa herättävää peitetarinaa, mutta en viitsinyt sanoa hänelle mitään minkälainen kiero konna hän oli, sillä se olisi voinut suututtaa häntä vielä lisää ja saada aikaan ajattelemattomia tekoja. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen poikkesimme kadulla erääseen sushiravintolaan, jonne mennessä mies tarttui käteeni ja yritti vetää minut pois, mutta tuli lopulta itse mukaan ravintolaan, jolloin pyysin tuhtia tarjoilijaemäntää ajamaan miehen pois. Mies lähti, mutta sanoi odottavansa kunhan tulemme ulos! Olin aivan kauhusta kankeana ja samalla vihaa täynnä, mutta yritin pitää itseni viileänä ja kertoa Paijulle ja Andylle mitä oli tapahtunut ja, että jatkossa täytyy kävellä tiiviimmin yhdessä. Näin siis erittäin ikävä kokemus matkan viimeiselle päivälle ja myös ensimmäinen vastaava kokemus koko elämäni aikana missään, kun koen itseni näin uhatuksi. Mietimme jo Andyn kanssa veitsen ostamista seuraavassa liikkeessä. Onneksi emme törmänneet mieheen enää sen koommin.

Viimeisen iltamme Afrikassa ikuistimme Long Streetin Mama Africa ravintolassa menevän afrikkalaisen livemusiikin tahdissa. Illan erikoisena ateriana sain krokotiili – gudu – springbok pataa.

Illalla vartijoita oli enemmän kuin päivällä ja tuntuikin, että illalla oli turvallisempi kulkea, vaikka matkallamme Mama Africasta hostellilleme meille tultiin useaan otteeseen kaupittelemaan marijuanaa, mutta he ovat melkoisen leppoisia tapauksia, jotka ovat vain ihmeissään ettemme halua ostaa.

Torstai 12. tammikuuta 2012

Lähtöpäivänämme Kap Kaupunki oli ensimmäistä kertaa pilvinen. Aikamme täällä oli tullut päätökseen. Meidän elämämme palaisivat nyt Suomeen!

Ensin kuitenkin kaikkea kivaa ostettavaa Johannesburgin lentokentältä kotiin vietäväksi! Se on kyllä hyvä pitää mielessä, Johannesburgin lentokentältä saa edullisesti lähes kaikkea afrikkatavaraa vaatteista käsitöihin. Eri asia on se, paljonko rahasta päätyy sinne minne toivoisit sen päätyvän.

Kiitoksia mielenkiinnosta blogiani kohtaan! Lukijoiden ansiosta Laurin matkablogi on valittu toistamiseen Suomen top-10 matkablogien joukkoon! Upea saavutus!

Matkustelemisiin!

Lauri

Seuraavia reissuja odotellessa kannattaa käydä tutustumassa matkalla olevien ystävieni blogiin osoitteessa vanoset.com

Ei kommentteja »

Ei kommentteja.

Kirjoita kommentti