Kolme valtakuntaa vaellus vol.2

Norja, Ruotsi, Suomi - 9.10.2011 03:20

Vaelluksesta on ehtinyt kulua jo lähes kolme kuukautta.

Kesäloma on lomitettu ja toinen vuosi korkeakouluopintojen parissa aloitettu. Aavistin tulevan syksyn tuovan kiireet mukanaan, mutta en uskonut vapaa-ajan olevan silti aivan niin olematonta kuin se nyt on ollut. Tuntuu, että aamusta iltaan olen koulutöiden tai töiden parissa ja siinä samalla organisoin KY-Mission toimintaa, jossa ollaankin aloitettu syksy oikein toimeliaasti. Ajattelin jo itsekseni, että ei minulla aivan näin kova kiire saa olla valmistua. Opiskeluaikaanhan kuuluu olennaisena osana vapaa-ajan aktiviteetit. Kesällä aloittamalleni melontaharrastukselle ei ole löytynyt syksyllä enää valitettavasti aikaa. Myös kiipeily on jäänyt. No oikeastaan kaikki muukin on jäänyt. En muista milloin viimeksi olisin käynyt seurakuntamme nuortenillassa.

Pimeänä syysiltana oli kiehtovaa katsoa kesäisen vaelluksemme kuvia ja muistella ainoan lomaviikkoni tapahtumia. Sen ainakin muistan, että loma tuntui paljon viikkoa pidemmältä. Tuossa ajassa ehdin irrottautua arkirutiineistani täysin. Lomalta palattuani kyselin kovasti, että mitäs kaikkea täällä kotiseudulla on tapahtunut – aivan niin kuin viikossa kaikki olisi ehtinyt muuttua… Loma teki siis tehtävänsä. Mutta yritän tässä seuraavksi parhaani mukaan muistella vielä tuota meidän vaellusreissuamme. Ainakin kivoja kuvia voin teille siitä esitellä.

Valmistautuminen usean päivän patikoinnillemme alkoi autossa istuen. Automatkalla tutkiskelin kovasti karttojamme ja kuvittelin, että millaiselta maasto näyttäisi reitillämme. Vaelluskartoissa huomioni kiinnittyy jokien kokoon ja lukumäärään, koska ne aiheuttavat välillä pientä päänvaivaa, mutta tarjoavat samalla yleensä reissun parhaimpia muistoja. Aiemmilta vaelluksilta muistan, että joskus joen ylitykseen tarkoitettu silta on huuhtoutunut kevättulvien mukana ja kovasti virtaava jääkylmä joki on saatu ylittää nivusia myöden vedessä. Joskus joki on vienyt mukanaan rinkasta tai kädestä tippunutta tavaraa kuten kumisaappaat. Siltä varalta vaelluksella kannattaa olla kahdet jalkineet mukana. Jokivarret saattavat olla myös hyvin pusikkoisia tai tiheää pientä vaivaiskoivukkoa, joissa vaeltaja joutuu hyttysmiljoonien uhriksi. Suunnittelemallemme reitille osui pari selkeästi suurempaa jokea, joihin oli tosin merkattu sillat ylitystä varten. Kun vettä on paljon, niin pienemmätkin joet voivat vaatia kenkien riisumista. En osannut sanoa veden määrästä siihen aikaan vuodesta, mutta valitsin jalkineikseni joka tapauksessa kumisaappaat. Aiempien vaellusten perusteella vesistöjen ylityksiä on ollut sen verran tiuhaan, että kumisaappaat ovat olleet se helpoin ratkaisu.

Oulusta Kilpisjärvelle oli pitkä ajomatka. Ajoimme Ruotsin ja Suomen välistä jokivartta pitkin. Mikäs joki siinä nyt siis menee.. no varmaankin Tornionjoki – aina Kilpisjärvelle saakka. Matkamme kulki synnyinkuntani – Kolarin – läpi, mutta 20 vuoden aikana kaikki oli muuttunut niin, ettei tullut mieleen mitään muistikuvia. Totta puhuakseni, en osaa sanoa oliko mikään siellä muuttunut vai ei, koska en vain muista paikasta yhtään mitään. Matkan varrella ja keskellä ei mitään, oli joen varressa pieni grilli, jossa nautimme porokebabit.

Ensimmäinen vaelluspäivä – tunturiin ja leiri pystyyn

Saavuimme lopulta Saanatunturin juurelle Kilpisjärven kylään, josta otimme päivän viimeisen lauttakyydin kohti kolmen valtakunnan rajaa. Vaelluksemme Ruotsiin alkoi. Noin 15 kg:n rinkassa oli ruokaa 6 päivän varalle. Tunturit olisivat tästä lähtien takapihamme, keittiömme ja vessamme – kaikki valtavia. Makuuhuoneemme sen sijaan ei olisi varmaan voinut olla juuri pienempi. Nukkuisimme neljästään pienessä teltassa vaihtaen kylkeä kaikki samanaikaisesti.

Ensimmäisenä päivänä vaelsimme muutaman tunnin. Sää oli pilvinen, mutta ei sateinen. Pääsimme nopeasti puurajan yläpuolelle ja leiriydyimme pienen joen varteen lähelle suurempaa järveä. Tässä vaiheessa näytti siltä, ettei joissa olisi paljoa vettä. Hämärä tuli vasta keskiyöllä, mutta varjojen laskeutuessa ilma viileni huomattavan nopeasti. Iltapalaksi vähän näkkäriä ja äkkiä telttaan lämmittelemään! Eetu jäi syömään Kilpisjärveltä ostamaansa pitsaa.

Toinen päivä – pahoinvointia ja jokiseikkailuja

Kymmenen tunnin yöunista huolimatta en voisi sanoa, että olin pirteä aamulla herätessäni. Saimme kuitenkin nousta kauniiseen uuteen aamuun. Ette uskokaan, miten hyvältä marjapuuro, näkkäri ja kuuma tee maistuivat erämaan alkeellisissa olosuhteissa. Aamutoimien jälkeen pääsimme nopeasti liikkeelle. Pienen teltan hyvä puoli oli se, että teltan sai koottua ja pakattua minuutissa. Vähän aikaa läheistä kukkulaa kavuttuamme Joeli tuli kuitenkin huonovointiseksi. Jatkoimme matkaa hetken kuluttua hitaammin edeten ja välillä pysähdellen. Joelilla ei pysynyt enää vesikään sisällä ja vaeltaminen alkoi olla rankkaa energianpuutteenkin vuoksi. Päätimme yhdessä rukoilla Joelin puolesta. Pääsimme jonkinlaisen kukkulan huipulle, josta näimme alhaalla laaksossa olevan mökin. Suuntasimme sinne siinä toivossa, että saisimme lääkettä ja neuvoa. Kyseessä oli Pältsa Stugan, jossa oli kuin olikin eräs Vaasasta kotoisin oleva mukava vanha mies. Hän kertoi, että tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon sopuleita, jotka voivat levittää pöpöjä. Mahdollisesti Joeli oli juonut jostain pienestä purosta ja saanut siitä tartunnan. Merkillistä, koska olimme juoneet samoista puroista, eikä kukaan muu ollut pahoinvoiva. Joeli pääsi vessaan ja sai papalta jotain mahalääkkeitä. Hän oli kuitenkin niin huonovointinen, että päätimme vain pystyttää leirin läheisen joen rantaan. Tämä oli yksi niistä suuremmista joista, jotka olin kartalta huomioinut. Silta ainakin oli ehjä, onneksi.

Eetu, Tomi ja minä jätimme rinkat leiriin ja lähdimme kulkemaan joen alajuoksua pitkin. Kilometrin jälkeen saavuimme mahtavan vesiputouksen äärelle! Siitä eteenpäin joenvarsi muuttui tiheäksi koivikoksi, mutta minä jatkoin eteenpäin kalastaen. Nyt oli oiva mahdollisuus kalaretkelle, koska emme voineet jatkaa matkaakaan. Pelotti kulkea yksin koivikossa. Näkyvyys oli huono, koska kasvillisuus oli tiheää, joten pelkäsin karhun osuvan kohdalleni niin, etten voisi sitä ennakoida. Maastossa nimittäin on karhuja, ja ajattelin, että mikäli tässä isossa joessa on kalaa, niin lähistöllä voi olla myös nälkäisiä karhujakin. Yritin mielessäni ajatella karhun kohtaamista ja miten siinä tulisi toimia. Olen kuullut sanottavan, että pitäisi esittää kuollutta. No, se ei varmaankaan toimisi, koska karhu olisi jo niin lähellä. Muistin katsoneeni erään dokumentin miehestä, joka eli karhujen kanssa. Hän sanoi, että täytyy näyttää isolta ja pelottavalta, jos karhu tulee lähelle. Minulla oli puukko ja virveli. Ilmeisesti tuo mies ei ollut ollut riittävän iso ja pelottava, koska oli saanut surmansa. Luultavasti vain jähmettyisin. Veteen hyppääminenkään ei olisi hyvä ajatus. No, toivoin vain, että saisin kalastaa rauhassa. Joki oli kuitenkin niin upea, ettei sellaista kalastuskokemusta voinut jättää välistä. Onnistuinkin pian nappaamaan pienen purotaimenen. Kaunis kala, mutta liian pieni syötäväksi.

Kävelin pitkään joenvartta pitkin etsien ylityspaikkaa, että pääsisin joen toiselle puolelle. Yritin lukuisista eri kohdista. Lopulta pääsin kuin pääsinkin kuivana joen toiselle puolelle. Minun täytyi vain kulkea kahden ”saaren” kautta. Lähdin kulkemaan leiriämme kohti. Kapusin mahtavan vesiputouksen laelle, josta avautui upea maisema laaksoon. Useamman tunnin kalareissun jälkeen palasin leiriimme lopulta ilman saalista. Joka tapauksessa, se oli elämäni hienoimpia kalastusretkiä.

Sillä välin Joel oli kerännyt voimiaan ja saanut syötyäkin jotain. Hienoa, hyviä uutisia! Tomi ja Eetu olivat käyneet uimassa jääkylmässä joessa! Luultavasti joku pohjanmaalta peräisin oleva tapa. Ainakin kanttia ja hulluutta siellä on tapana mittailla. He olivat myös onnistuneet suututtamaan yhden pesäänsä suojelleen lokinkin. Ennen iltapalaa ja nukkumaanmenoa minä kävin vielä lenkillä. Kävelin takaisin Pältsa Stuganille. Piti päästä vessaan. Oli muuten hieno käymälä, ainakin parin metrin pudotus.

Kolmas päivä – sumussa kohti Pältsan huippua

Joel oli jo paremmassa kunnossa ja pystyimme jatkamaan matkaa. Ongelma oli lähinnä siinä, että minne? Tarkoituksena oli vaeltaa Pältsan juurelle, tehdä sinne leiri ja huiputtaa vuori. Olimme tiheässä sumussa, joten ainoa keino suunnistaa oli jokea pitkin. Joki vei meitä oikeaan suuntaan, kohti kraatterimaista Pältsaa. Muutaman tunnin vaelluksen jälkeen sumu hälveni aivan yhtäkkiä. Näimme ympäröivät vuoret ja niiden rinteillä olevat porolaumat. Pältsan huippu oli vielä kuitenkin pilvessä. Pian sumu tuli uudestaan ja lähti taas yhtäkkiä. Pääsimme haluamallemme leiripaikalle. Loihdin koko matkapoppoollemme oikein makoisat nötkött-muussit, jotka olivat tervetullutta vaihtelua pussimakaroneihin ja tonnikalaan.

Illan lähestyessä Pältsa oli edelleenkin pilvien peitossa, joten päätimme odottaa sään selkenemistä seuraavaan päivään. Lähdimme kuitenkin vielä samana iltana kapuamaan vastakkaista rinnettä ylös, koska siellä piti kartan mukaan olla järvi. Kaunis jääjärvi siellä olikin. Vesi oli jotain maagista sinisen sävyä. Korkealta löytyi puhelinverkkoakin, joten Joeli ja Eetu pääsivät soittamaan kihlatuillensa pahinta ikävää lievittääkseen. Jatkoimme kapuamista yhä ylemmäs valtavaa ja jyrkkää kivilouhikkoa pitkin. Nämä ovat juuri niitä paikkoja, joissa sattuu pahoja onnettomuuksia. Joko kiviä tippuu niskaan tai itse astuu huonosti ja tippuu lohkareiden väliin. Ainoa lohtu onnettomuuden sattuessa olisi se, että ainakin on puhelinverkkoa. Tai sitten kaikki menee hyvin, niin kuin meillä sattui menemään. Ylhäällä oli erittäin karun louhoksen näköinen paikka, jossa ei kasvanut mikään eikä mitään. Keskellä oli pieni jäätikkö järvi ja vuoren rinteessä varmasti uskomattoman vanha jäätikkö. On mielenkiintoista, kuinka jäätikkö muuttaa väriään sellaiseksi hienoksi siniseksi. Mistäköhän lie johtuu, suuren massan aiheuttamasta paineesta? Meidän täytyi lähteä pian leiriä kohti, koska alkoi tulla hämärää ja tuuli yltyi. Pääsimme vauhdikkaasti alaspäin jäätikköä pitkin liukumalla. Matkalla joimme maailman raikkainta vettä juuri jäätiköstä sulaneesta vesipurosta.

Neljäs päivä – matka jatkuu säiden armoilla

Kaamea yö! Kukaan meistä ei nukkunut. Laaksoon saapui yöllä valtaisa tuuli ja sade. Tuuli kaatoi teltan tukikeppejä kumoon ja liimasi teltan ulkokankaan sisäkankaaseen kiinni niin, että vesi imeytyi kankaasta läpi makuupusseihin. Kylmää ja märkää. Siitä huolimatta menin ulos keittämään aamupuuroni. Kuuma puuro lämmittikin mukavasti vatsan pohjaa. Pakkasimme märän teltan rinkkaan ja lähdimme sumussa palaamaan joenvartta takaisin. Pältsan huiputuksesta ei tulisi mitään. Matkaseurueen mieli oli maassa.

Lähdimme toista jokea kohti ja yritimme etsiä siitä ylityspaikkaa. Jouduimme kävelemään pitkän matkaa alajuoksuun, eikä siltikään löytynyt paikkaa, josta edes minä olisin päässyt kuivana yli. Kovasti kyllä yritin, mutta jouduin kuitenkin kahlaamaan yli paljain jaloin. Vastarannalla jalkoja kuivatellessa aurinko astui esiin ja sää parani kummasti. Laakso, josta olimme lähteneet, oli yhä synkkien pilvien peittämä.

Sää pysyi pitkän aikaa selkeänä vaeltaessamme upeaa hiekkaharjua pitkin kohti Barrastunturia ja Norjan rajaa. Yhtäkkiä kesken matkan meidät yllättää ukkonen. Salamat löivät lähellämme. Kaverit olivat juuri tulleet armeijasta, jossa olivat olleet samalla alueella salaman aiheuttaman onnettomuuden tapahtuessa, joten he pelkäsivät syystäkin sitä, että kävelimme juuri silloin kahden järven välistä harjua pitkin. Minulla hajosi rinkan sadesuojus juuri samaan aikaan. Yritin pidellä suojaa sitten käsilläni paikallaan. Ylitimme Norjan rajan kovassa sateessa ja saavuimme pian pieneen erämökkikylään. Eetulle tuli mieleen, että olisi ehkä sittenkin kannattanut maksaa se pantti ja ottaa yleisavain näihin Norjan erämökkeihin! Totisesti, alkaa nyt sitten tässä sateessa pystyttämään märkää telttaamme! Olisi ollut kiva päästä sisätiloihin kuivattelemaan. Yhdessä mökeistä oli vaeltaja sisällä. Koputimme oveen, koska olisimme halunneet lainata avainta toisen mökin avaamiseksi. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan. Sen sijaan huomasimme, että ikkunassa kävi joku vilkaisemassa. Toveri ei ollut kovinkaan halukas auttamaan tuntemattomia vaeltajia rankkasateessa. Emme voineet muutakaan kuin jatkaa edessä olevalle joelle ja pystyttää sinne märkä telttamme.

Noin 15 minuutin kävelyn jälkeen sää kuitenkin muuttui aivan täysin! Yhtäkkiä kaikki pilvet yltämme katosivat ja aurinko tuli esiin. Olimme pian aivan kirkkaan taivaan alla. Maa kuivui nopeasti ja saatoimme laittaa telttamme sekä muut tavaramme kuivumaan. Näimme leiristämme, että vaeltajatoverimmekin uskaltautui ulos mökistään.Yhtäkkiä mieli oli taas virkeä ja aloimme laittaa ruokaa. Tässä kohtaa päätin juhlistaa tilannetta keittämällä kuivatetut jauhelihani carbonara pastan kanssa. Jauhelihat piti laittaa ensin hetkeksi veteen ”kasvamaan”. Tuosta nyrkin kokoisesta lihamäärästä tuli lopulta valtaisa annos, ja maukaskin!

Muistan, että kello lähenteli siinä iltayhdeksää, kun söin ja katselin edessäni solisevaa puroa, josta auringon säteet heijastuivat kasvoilleni. Barraksen huippu oli edessämme ja taivas oli pilvetön. Heitin sitten kavereille, että hei, lähetäänkö huiputtamaan toi Barras nyt! Olimmehan toki kävelleet sinä päivänä jo pitkän matkan, kärsineet kaikenlaisissa olosuhteissa emmekä nukkuneet edellisenä yönä lainkaan. Mutta sää oli nyt vain niin täydellinen. Ajattelin, että ehkä ehtisimme kipuamaan huipulle ja näkisimme auringonlaskun.

Ja niinpä me vaihdoimme kevyet varusteet ylle ja lähdimme. Otin mukaan juomapullon, kameran ja energiapussini (karkkia, pähkinöitä ja rusinoita). Tätä varten olin kantanut mukanani myös lenkkareita. Ne kylläkin kastuivat saman tien, koska jouduimme ylittämään suomaata. Arvioimme matkan vuoren juurelle hieman väärin. Näytti, että se oli aivan lähellä, mutta jouduimmekin kävelemään tunnin, ennen kuin pääsimme vuoren juurelle. Barraksen huippu oli kartan mukaan noin 1400m korkealla, joten nousua kertyisi 700 korkeusmetriä. Matka jyrkimmän osuuden juurelle olikin tuskien taival. Kuin olisi loputtomia portaita kävellyt. Aina näytti, että tämän kukkulan jälkeen ollaan jo lähellä, mutta sitten välissä olikin vielä monta kukkulaa. Ajattelin jo, ettemme ehdi tai jaksa millään loppuun asti. Vielä tulisi olemaan se todellinen kiipeysvaihe edessä, ja se olisi varmasti raskas. Leiriinkin oli jo toisaalta pitkä matka palata. Noususta märissä kengissä teki vielä tukalamman se, että hyttysiä oli aivan valtavasti, eniten koko reissulla. Ne oikein rakastivat fleeseäni. Välillä pysähdyin paikalleni, jolloin Joel löi kämmenensä selkääni tappaen kymmenittäin itikoita.

Lopulta pääsimme niin korkealle, että näimme vuoren toiselle puolelle. Tämä oli myös se kohta, josta alkaisi viimeinen vaihe – nelinkontin kiipeäminen louhikkoa pitkin. Laskeva aurinko paistoi vielä lämpimästi. Edessämme oli pystysuora muutamansadan metrin pudotus. Alhaalla meni joki ja vastapäätä oli vuori, jonka rinteessä oli huimia vesiputouksia. Sääsket söivät meitä elävältä, joten oli paras jatkaa matkaa aina vain korkeammalle. Ylhäällähän ei ole mitään kasvillisuutta, eiväthän sääsket siellä viihtyisi. Viimeistä nousua kiivettiin 15 sekunnin spurteissa, sitten oli pakko pysähtyä lepäämään. Jalat alkoivat olla maitohapoilla. Tämä sama matka pitäisi vielä mennä sitten takaisinkin. Jatkoimme eteenpäin. Saavuimme huipulle noin klo 23:55. Aurinko oli juuri hipomassa upeasti näkyvää vuorten horisonttia. Ehdimme nähdä auringonlaskun! … emme ehtineetkään, koska aurinko ei koskaan laskenutkaan vaan se lähti pikkuhiljaa kipuamaan taas ylöspäin. Barraksen huipulta näimme hienosti, missä olimme kulkeneet. Näimme Kilpisjärven. Näimme myös Pälstan ja sen kraatterin. Hämmästelimme ympäröivää majesteettista maisemaa. Niin kaunista, rauhallista ja autiota.

Viides päivä – paluupäivä

Viimeisenä aamuna saimme nousta auringon paisteeseen. Sää oli niin lämmin, että vaelsimme shortseissa ja t-paidoissa. Lähdimme kohti kolmen valtakunnan rajaa, josta ottaisimme lautan Kilpisjärven kylään.

Alkumatka oli tuskallista. Edellisen päivän raskas kävely ja yön vuorikiipeily olivat vieneet voimat jaloista. Hiostavat kumisaappaat eivät olleet tänään se mukavin jalkine vaeltamiseen. Emme millään meinanneet löytää karttaan merkittyä polkua, vaan kävelimme taas loputtomia kumpuja ylös ja alas – erittäin turhauttavaa. Tomi oli onneksi pakannut mukaansa kiikarit, joiden avulla näimme kaukana edessä olevan polun. Mutta sinne oli vielä pitkä tuskallinen matka.

Polun löydyttyä käveleminen helpottui. Näimme pitkästä aikaa muita ihmisiä, nimittäin kaksi ruotsalaista miestä olivat pysähtyneet evästauolle joen rantaan. He olivat vasta viikon mittaisen vaelluksensa alussa. Tässä vaiheessa ajattelin, että onneksi me olemme pian perillä. Niin se on aina, sieltä haluaa pois, mutta sinne lähtee kuitenkin aina uudestaan, vaikka se onkin uuvuttavaa, mutta jokin siinä niin viehättää. Mutta etenkin tuossa hetkessä, kun oli kuuma, väsy ja hyttysiä, niin halusi vain äkkiä autolle. Viimeiset kolme kilometriä rajalta lautalle tuntuivat elämäni pisimmältä kolmelta kilometriltä. Tässä vaiheessa kukin käveli jo yksin muille puhumatta. Itse ainakin purin vain huultani, koska jaloissa oli hiertymiä ja rinkka painoi. Yritin vain olla ajattelematta kipeitä jalkojani. Alamäet olivat tuskaa, jouduin vaelluskepilläni tukemaan itseäni alamäessä, ettei jalat pettäneet alta.

Lopulta, kun pääsimme venerantaan, niin heitin saappaat pois ja laitoin jalat suoraan jääkylmään veteen. Oi että sitä helpotuksen tunnetta! Hmm.. tai siis, oikeastaan en tuntenut enää mitään, koska jalkani olivat turtuneet kivusta ja tunto lähti viimeistään siinä vaiheessa, kun jalat jäätyivät vedessä. Haha, ja huvittavaa oli se, että kun pääsimme veneeseen, niin kaikki nukahtivat aivan saman tien mitä kummellisempiin asentoihin.

Kyllä tuntui sitten hyvältä mennä syömään poropurilaista Kilpisjärven ravintolaan, vaikka kallis olikin!

Ajoimme vielä samana päivänä Rovaniemelle, jossa kävimme syömässä yöpalapöydän puhtaaksi ja toivottamassa hyvää yötä isovanhemmilleni sekä Taiwanilta tulleille sukulaisilleni, kunnes jatkoimme vielä tunnin matkan mökillemme. Pitkästä päivästä ja aamuyöstä huolimatta lämmitimme silti saunan mökille päästyämme. Tottahan paistoimme makkaratkin.

Loppufiilikset

Huikea reissu! Paljon ehti tapahtua. Sää vaihteli laidasta laitaan päivien aikanakin. Aivan huippu kalareissu hienoissa maisemissa. Loistava porukka, hyvä meininki! Ei tullut sellaista koti-ikävää ja kotiruokien ikävää kuin vaelluksella aikaisemmin on tullut. Uskon, että se johtui siitä, kun oli suhteellisen iso porukka ja juttua riitti. Ruokaa tuli pakattua aivan liikaa. Minulla taisi jäädä kaksi välipala- sekä neljä nuudelipussia syömättä. Reissulta ylijääneitä tonnikaloja on vieläkin kaapissani. Ja puolet näkkäripaketistakin jäi syömättä. Aivan huippuhetkenä matkalta täytyy tietysti vielä mainita Barraksen huiputus. Tuli sellainen fiilis, että nyt on saavuttanut jotain hienoa.

Ensi vuonna uudestaan, eikö niin!

4 kommenttia »

  1. Todellaki uusiksi! hyvä ku sait tälläsen tarinan rustattua tänne, oli mukava lueskella ja muistella huippureissua.

    Joel - 10.10.2011 17:14

  2. Huippu kertomus upeasta reissusta! Mahtavaa lukea ja muistella tuota reissua. Nyt jo muistelee huvittuneena jopa tuota tuskaista myrsky-yötä!

    Eetu - 11.10.2011 22:43

  3. Niimpä! :) Kiva muisto! Aika hätäisesti ja väsyneesti kylläkin rustattu, eikä ollut ihan sitä senhetkistä fiilistä enää päällä, mutta kyllä ainakin paikalla olleet varmaan muistaa reissun taas paremmin! Kiitokset teille, huippu reissu ja kaikki kävi kuitenkin parhain päin, vaikka neljäntenä aamuna olisikin halunnut kävellä lyhintä reittiä autolle.

    Lauri - 12.10.2011 00:08

  4. Joo oli kyllä maukasta luettavaa! Mahtavasti sait kaiken oleellisen kuvailtua. Lämmöllä kyllä muistelee reissua, vaikka paikan päällä olikin välillä vähä eri fiilis :D uusiks joskus!

    Tomi - 26.10.2011 00:34

Kirjoita kommentti