Outback Australia

Australia - 31.8.2009 06:44

Vuorossa oli dramaattisen maiseman vaihdon aika. Käsityksemme outbackista oli kuivaa, kuumaa, pölyistä ja punaista. Matkalle tulisi ottaa paljon vettä ja polttoainetta varalle, joitain varaosia myös. Pitkillä suorilla teillä tulisi vastaan muutama auto päivässä. Kenties näkisimme alkuperäiskansaa teiden varsilla ja heidän pieniä kyliään.

Tiistai 25. elokuuta 2009

Viimeinen päivä ennen outbackia . Valmistelimme autoa tuota suurta koitosta varten. Onneksi Paulilla oli autotuntemusta, joten kävimme auton hänen kanssaan läpi ja kaikki näytti olevan kunnossa. Puhdistettiin ja täytettiin kaikki vesikanisterimme ja pakkasimme auton uusiksi. Samaan aikaan Mikko teki ”makuuhuoneestamme” mukavamman laittamalla uudet verhot ikkunoihin. Niistä tuli todella hienot.

Suurin osa päivästä kuitenkin vierähti Reef HQ:ssa, joka on suuri koralliakvaario Townsvillessä . Olin jo käynyt Etelä-Afrikassa vastaavanlaisessa ja paljon suuremmassa, mutta tämä oli pieni ja laadukas. Koralli oli hiekkoineen, kaloineen ja kaikkineen Suurelta valliriutalta ja se oli erittäin hyvässä kunnossa. Tehtiin siellä paljon opastettuja kierroksia ja opittiin riutasta . Nyt tiedetään muun muassa, että eräänlainen meritähti tuhoaa koralliriuttaa syömällä sen puhtaaksi . Ihmisten toiminta taas lisää näiden meritähtien lukumäärää, koska mereen joutuu niin paljon lannoitteita, joita meritähden poikaset syövät. Opittiin myös, että korallia voidaan käyttää ihmisen luurangossa paikkaamaan hajonneita luita, myös hampaita. Se on siis samanlaista ainesta kuin meidän luut. Koralleilla on myös oma aurinkorasvansa, jota aiotaan nyt hyödyntää myös ihmisille. Siitä saadaan +60 suojakerrointa, joka on todella vahva suojakerroin. Sellainenkin juttu vielä, että korallin värit riippuvat ihan valaistuksesta . Luontodokumenteissa korallit valaistaan kuulemma valtavilla keinovaloilla, jotta saadaan upeat värit näkyviin. Punainen on ensimmäinen väri, joka häviää spektristä, niinpä monet kalat ovat punaisia, jottei niitä huomaisi niin helposti . Paljon mielenkiintoista tietoa.

Ei muuten sitten kuitenkaan lähdetä niiden saksalaisten tyttöjen kanssa ajamaan, koska heillä on aika erilainen matkasuunnitelma kuin meillä.

Illalla Jo ja Paul valmistivat meille oikean juhla-aterian jälkiruokineen läksiäisiksemme. He olivat kyllä niin avuliaita ja mukavia.

Keskiviikko 26. elokuuta 2009

Ensimmäinen päivämme outbackissä. Herättiin aamulla aikaisin ja lähdettiin. Ajettiin 940km Mt Isaan, joka on suurehko kaivoskaupunki keskellä eimitään. Olihan se aika rankkaa, mutta meitä helpotti huomattavasti auton ilmastointi ja vakionopeudensäädin. Niinpä suorilla teillä ei tarvinnut kuin vähän pitää huolta, että pysyttiin tiellä . Maisemat olivat tasaista ja kuivaa. Ei kuitenkaan vielä punaista juurikaan. Enemmän keltaista savannia kuin Afrikassa . Pysähdyksillämme suurin huoli ei ollut kuumuus vaan kärpäset. Niitä oli valtavasti ja ne olivat hyvin aggressiivisia, tulivat silmiin ja muualle päähän. Mikko oli ihan hepulissa niiden kanssa ja sekös minua nauratti. Olihan se sitten taas ihana päästä vilpoiseen autoon.

Illemmalla katsottiin kaunis auringonlasku kaivoskaupungin ylle . Sen jälkeen soitin Peterin sisarentyttärelle Emmalle Darwiniin. Tultiin sellaiseen lopputulokseen, että meidän kannattaisi viettää enemmän aikaa Alice Springsin ympärillä ”oikeassa outbackissa” kuin Darwinissa. Darwinin kaupungissa ei kuulemma ole paljoa nähtävää, se kun on muutama kymmentä vuotta sitten tuhoutunut aika täysin syklonin vuoksi. Sen sijaan lähistöllä oleva Kakadu olisi hieno paikka, mutta meillä ei ole 4WD autoa, joten kivoimmat paikat jäisi näkemättä. Mutta silti se olisi suurimmaksi osaksi vesiputouksia ja metsäkävelyitä, joita me ollaan ehditty nähdä ja tehdä jo paljon. Näinpä siis päätimme jättää Darwinin käymättä ja nuo noin 2500 ylimääräistä kilometriä ajamatta. Emma työskentelee aboriginaalien parissa ja on tulossa pian Aliceen, jossa voitaisiin mahdollisesti mennä hänen kanssaan tutustumaan aboriginaaliyhteisöön.

Torstai 27. elokuuta 2009

Aamulla herättiin ennen auringonnousua ja lähdettiin ajamaan. Pian kuitenkin pysähdyttiin aamupalalle ja katsomaan, kun aurinko nousi. Alettiin lähestyä jo Northern Territoryn rajaa ja maa alkoi muuttua punaisemmaksi. Sitten teimme sen! Saavutimme kolmannen osavaltiomme . Olimme nyt toisella aikavyöhykkeellä. Kelloja siirrettiin puolituntia taaksepäin.

Polttoaineen hinta täällä outbackissä on korkeampi kuin rannikolla, mutta ei niin korkea kuin pelkäsin. Keskimäärin se on ollut siinä 1,60$/litra, suuremmissa kaupungeissa vähemmän, mutta pienissä kalleimmillaan 1,75$. Huoltoasemiakin on hyvin, noin 150km välein. Rannikolla bensa oli 1,20$ luokkaa. On se kuitenkin vielä paljon halvempaa kuin Suomessa uskoisin, ellei siellä olla menty alle euron jo litralta. Autokin on käyttäytynyt aika säästeliäästi, ilmastoinnista ja vakkarista huolimatta bensaa on kulunut vain 8,5L/100km. Tiet täällä outbackissa ovat myöskin olleet aivan erinomaiset. Ei kuoppia ollenkaan. Niin ja siis asfalttiteitä ollaan ajeltu. Autojakin tulee vastaan vähän väliä. Ennemminkin 5 autoa 15 minuutissa kuin yhdessä päivässä. Ei tämä olekaan siis ollenkaan niin vaarallista ja vaikeaa kuin kuviteltiin ja kuin meille kerrottiin. Bensasta vielä sellainen huomautus, että täällä käytetään bensaa, jossa on opaalia, jottei sitä voi impata. Siitä ei siis jotenkin tule niitä bensan hajuja tai kaasuja. Tämä on sen takia, että ennen aboriginaalit imppasivat bensaa ja joivat sitten alkoholia, jolloin he humaltuivat helposti ja kovasti. Nyt bensaa ei voi enää käyttää ”apuvälineenä”.

Outbackissä on kiva ajaa, koska kuskit moikkailevat toisiaan. Täällä ollaan kaikki kavereita. Se on mukava tapa, mutta pitemmän päälle se käy raskaaksi, koska niitä autoja on kuitenkin aika paljon, mutta ehkä se on jo vanha tapa niiltä ajoilta, kun autoja oli vähemmän liikenteessä. Matkaa tänään tuli taitettua 750km.

Lämpötila varjossa oli tänään +40C. Autossa vain +21C.

Päivä päätettiin Devils Marbleseille, jotka ovat mielenkiintoisia pyöreitä kiviä keskellä tyhjyyttä . Meillä oli siellä ihan parasta aikaa ja kiivettiin korkealle katsomaan auringonlaskua . Mahtava paikka!

Perjantai 28. elokuuta 2009

Herättiin katsomaan auringonnousua Devils Marbleseilla. Sitten syötiin ja lähdettiin kohti Alicea. Alice Springsin lähistöllä on mielenkiintoinen paikka nimeltä Pine Gap. Se on jenkkien salainen alue, jonne ei ole menemistä. Heillä on siellä salainen satelliittiseurantatukikohta, jossa he salakuuntelevat. Siellä on kuulemma noin 1000 amerikkalaista, jotka ovat kaikki puutarhureita, jos joku kysyy. Kaikkialle nekin menevät. Jos heillä on tällaista Australian aroilla, niin mitähän löytyy heidän preerialtaan?

Saavuttiin Aliceen, jossa oli hyvin tuulista . Käytiin katsomassa itse Alice Springiä, josta paikka sai nimensä, vaikkei se itse asiassa mikään lähde olekaan. Kaupungissa on paljon poliiseja ja mielenkiintoinen seikka on se, että he kulkevat polkypyörillä. Niitä on kyllä joka paikassa. Suunnitelmamme oli viettää pari päivää Alicessa ja sunnuntaina lähteä kiertelemään ”läheisiä” nähtävyyksiä. Infopisteellä kuitenkin kerrottiin, että pian oli myrsky tulossa ja se kestäisi viikon. Sen oli määrä saapua sunnuntaina. Ajatuksemme oli mennä Ulurulle(Ayers Rock) maanantaina, mutta silloin siellä olisi pilvistä. Niimpä jouduttiin tekemään nopea päätös ja suunnitelmien muutos ja lähdimme ruokakaupan ja bensiksen kautta saman tien jatkamaan matkaamme kohti Ulurua. Ajoimme jopa riskillä vaarallisesti pimeän illan läpi 450km Ulurulle, matkalla kyllä nähtiin eläimiä, mutta ei onneksi osuttu tielle. Näin halusimme päästä seuraavana aamuna seuraamaan auringonnousua Ulurulle. Jäimme yöksi tien varteen noin 20km Ulurusta. Olimme siellä ihan yksin pimeässä kirkkaan tähtitaivaan alla. Makasimme lämpimällä autotiellä, jossa ei autoja liiemmin kulkenut.

Päivän kilometrisaldoksi tuli 870km.

Lauantai 29. elokuuta 2009

Vau, onnistuttiin heräämään viiden aikoihin ja nähtiin upea auringonnousu Ulurulla ! Kivi muuttui hehkuvan punaiseksi . Minä itse asiassa luulin, että kivi olisi hiekkainen, niin että siitä koko ajan lentää hiekkaa jonnekin, mutta yllätyin kun huomasin, että se on raudanlujaa kiveä, joka on ruosteessa .

Auringonnousun jälkeen tehtiin aamupalaa ja mentiin sitten kiertämään näyttelyt ja infot kiven kulttuurikeskuksessa. Kymmeneltä mentiin opastetulle parin tunnin kävelylle, joka oli erinomainen ! Opas kertoi hyvin kiven merkityksestä alkuperäisasukkaille ja tarinoista siihen liittyen. Hän myös kertoi selviytymisestä outbackissä. Se on nimittäin erittäin haastava ympäristö selvitä. On niin kuuma ja kuivaa, vettä on vaikea saada. Ja talvella yöt ovat jäätävän kylmiä. Hän kertoi kuinka aboriginaalit hyödyntävät puita. He saavat niistä selville, missä on vettä ja kuinka paljon. He myös valmistavat puista esineitä ja työkaluja ovelalla tavalla jättäen puun henkiin. Puista he saavat myös ruokaa, muun muassa toukkia aika mielenkiintoisella tavalla. Kun esimerkiksi ampiaiset tulevat kaivamaan puusta pesää niin ne takertuvat sen mahlaan ja sitten puu kasvaa niiden päälle. Nämä ampiaiset ovat naaraita ja kantavat munia, jolloin munat jäävät kehittymään puun sisälle ja niistä tulee toukkia ja sitten ihmiset tulevat kaivamaan ne esiin. Nähtiin myös aboriginaalien ”koulu”. Pieni luola, jossa oli kuvia kallionseinässä, joka toimi liitutauluna . Heidän matematiikkansa on erityisen helppoa: 1, 2, 3 ja monta. Opimme myös, kuinka hyviä metsästäjiä ja jäljittäjiä aboriginaalit ovat. Kiven ympäristössä asuu paljon mielenkiintoisia eläimiä ja ekosysteemi siellä on erikoinen.

Opastuksen jälkeen oltaisiin haluttu kiivetä Ulurun huipulle, mutta se suljettiin juuri nenämme edestä kovan tuulen vuoksi. Käytiin sitten tekemässä yksi toinen pieni kävely, jonka jälkeen ajettiin 50km Kata-Tjutalle(The Olgas), joka on toinen hämmästyttävä kivimuodostelma lähistöllä . Siellä tehtiin uskomattomat näkymät ja seikkailut tarjoava valley of the winds -kävely, joka oli 7,5km pitkä . Olgasit ovat seikkailumielessä ja vaihtelevuudeltaan kiinnostavammat kuin Uluru, mutta Uluru on niin erikoinen yksi iso kivi, josta kaksi kolmasosaa on vielä maan alla. Kuulemma kuusi kilometriä syvällä ja kuusi kilometriä leveydeltään. Olgasit ovat vielä merkittävämmät aboriginaaleille kuin Uluru, joten niiden päälle ei saa missään nimessä kiivetä. Otettiin kyllä ihan liikaa kuvia! Niiden selvittämiseen menee pitkä aika! Tämä on kyllä totisesti erilaista Australiaa, kuin mitä ollaan nähty. Niin kuivaa ja tasaista. Uskomatonta, että aboriginaalit ovat kävelleet näiden aavikoiden yli.

Illaksi ajettiin takaisin Ulurulle katsomaan auringonlaskua, mutta se oli valitettavasti pilvinen, eikä nähty kiven muuttavan väriä . Tai olihan se nyt hyvin erivärinen kuin aamulla. Harmaa.

Sunnuntai 30. elokuuta 2009

Herättiin taas ennen kuutta ja ajettiin se 50km katsomaan auringonnousua Olgasille, mutta pilvet olivat yhä siellä. Auringonnousu ei siis ollut kummoinen, mutta oli jännä kun pystyttiin näkemään tältä näköalalavalta sekä Olgasit kuin myös Uluru. Vähän niin kuin katsoisi Helsingistä Tallinnaan. Ja ne näkyivät vielä molemmat niin selvästi.

Ajettiin vielä se 50km takaisin Ulurulle siinä toivossa, että päästäisiin kiipeämään sen päälle, mutta se oli taas suljettu sadeuhan vuoksi. Oltiin vähän pettyneitä, mutta sitten ymmärsin, että ehkä näin oli paras. Australiassa ei kuitenkaan ole kovin paljoa kulttuuria tai vanhaa historiaa aboriginaalikulttuurin lisäksi, joten on viisasta kunnioittaa heidän pyyntöään ja jättää kiipeämättä kivelle. Se on kuitenkin heille hyvin pyhä ja osa uskontoaan ja he toivoisivat, etteivät ihmiset sille kiipeäisi. Oli siis aika olla ajattelematta vain itseään ja kunnioittaa heidän kulttuuriaan. Koin oloni hyväksi ja olin onnellinen, etten kiivennyt kivelle. Kulttuurikeskuksessa oli kirja, johon oli koottu ihmisten lähettämiä anteeksipyyntökirjeitä, koska he olivat ottaneet palan Ulurua mukaansa pienen kiven tai hiekan muodossa ja he kokivat, ettei se kuulu heille. He eivät sillä mitään tee, vaan sen oikea alkuperäinen paikka on Ulurulla. Niin olisin minäkin luultavasti kokenut tehneeni väärin ja katunut loukattuani heidän uskontoaan heidän pyyntöään vastaan. Monia ihmisiä on jopa kuollut yrittäessään kiivetä kivelle. Heitä on tippunut alas tai saanut jonkun kohtauksen. Näin loppuen lopuksi olen iloinen, että jätin kiven rauhaan enkä ajatellut vain itseäni ja omia halujani, vaan saan palata puhtain mielin ja säilytin kunnioituksen aboriginaalikulttuuria kohtaan ja he myös minua kohtaan.

Lähdettiin sitten ajamaan kohti Kings Canyonia, sellainen 300km matka, ei paha. Matkalla pysähdyttiin katsomaan Mt Conneria, joka on outbackin kuvatuin hämäys . Se on pöytävuori matkalla kohti Ulurua ja sen takia monet luulevat sitä jo itse Kiveksi.

Saavuttiin Kings Canyonille ja lähdettiin kävelemään 7km mittaista lenkkiä ympäri kanjonin reunusta . Ei tiedetä vieläkään, miksi paikkaa kutsutaan Kings Canyoniksi. Oltiin kävelty jo tovi kanjonin reunusta pitkin ja Mikko kyseli, että milloin saavumme sinne Kings Canyonille. Kerroin hänelle, että ollaan kävelty siellä koko ajan. Mikko oli kovin pettynyt. Niin pitkä ajo tänne näin katsomaan jotain, mikä ei edes säväytä. No odotappas vain niin parin seuraavan mutkan jälkeen Mikon mieli muuttui täysin. Se oli vain se alkumatka, joka ei ollut niin ihmeellinen, mutta koko loppumatkan Mikko oli ihan innoissaan ja sanoikin sen olleen yksi parhaimmista nähtävyyksistä ja positiivisimmista yllätyksistä . Olen ehdottomasti samaa mieltä. Kävely kanjonin reunustaa pitkin oli mahtava! Oli pystysuoria pudotuksia ja oli Edenin puutarhakin . Se oli sellainen pieni jokilaakso, jossa kasvoi vihreitä kasveja muuten niin Mars -maisessa maisemassa ja oli uimapaikkoja syvällä kanjonin rinteiden välissä.

Maisemat kanjonin ympärillä oli tosiaan kuin Marsista . Punaista ja ihmeellisiä kivikukkuloita . Kasvillisuuta hyvin vähän jos ollenkaan. Myös kanjonin syntyhistoria oli mielenkiintoinen. Kaikki lähti liikkeelle pienestä halkeamasta maassa, johon sitten tuli vettä ja aiheutti lopulta tämän kanjonin, koska maa-aines eri kerroksissa oli erilaista, toisissa heikompaa toisissa vahvempaa. Niinpä vahvemman maa-aineksen alta petti heikompi aines, kun sinne kasautui vettä. Vähän niin kuin jos kaivaa rannalle kuopan, niin pian syvällä oleva vetinen hiekka romahduttaan kovemman aineksen yläpuolella . Ja tuollakin tosiaan lähes kaikki kivi oli hiekkakiveä vanhoista dyyneistä ja niin poispäin. Ja jos oikein ymmärsin, niin tämäkin alue on joskus ilmeisesti ollut merenpohjaa.

Lähes neljän tunnin kävelyn jälkeen oltiin aika uupuneita ja ymmärrettiin, miksei lenkin alussa vastaan tulleet ihmiset olleet kovin innokkaita tervehtimään. Lähdettiinkin sitten ajamaan matkaa takaisin kohti Ulurua, josta poikkeaisimme tielle kohti Alice Springsiä. Yksin Kings Canyonin takia tuli ajettua lopulta sellainen 500km ylimääräistä, mutta se on pientä, kun kerran säästettiin 2500km ajo jättämällä Darwin rauhaan. Ajettiin sinä iltana vielä niin pitkälle kuin valoa riitti ja nähtiin upea auringonlasku, joka värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi . Miltähän Uluru olisi nyt näyttänyt? Löydettiin kiva leiripaikka metsästä ja laitettiin nuotio palamaan .

Maanantai 31. elokuuta 2009

Oli kaunis aamu ja saatiin nukkua pitkät hyvät unet. Viime päivinä on nimittäin tultu heräiltyä lähes poikkeuksetta ennen auringonnousua, oli se sitten auringonnousun tai pitkän ajopäivän takia. Sitten porhallettiin takaisin Aliceen, jossa menin Keski-Australian kulttuurikeskukseen. Siellä oli aboriginaali taidenäyttely, Keski-Australian museo, Kookaburra muisto, ilmailumuseo sekä kuivin näkemäni hautausmaa. Se oli tosi mielenkiintoinen paikka, mutta aika oli aika kortilla, koska se meni melko pian kiinni, joten jouduin vähän juoksemaan sen läpi. Taidegalleria oli mielestäni lähinnä huvittava. Siellä oli kuuluisan Namatjira -suvun maalauksia, jotka olivat kaikki aivan samanlaisia. Kiinnitin huomiota erään Edwardin maalauksiin, jossa jokaisessa oli kaksi eukalyptusta kuvan vasemmassa laidassa, vuoristoa horisontissa ja jotain kiviä etualalla. Siis jokaisessa! Ja kun siihen lisäsi vielä kaikkien muiden maalaukset niin lähes jokaisessa oli ne pari puuta, kiviä ja vuoria. Näytti jopa, että olisivat olleet maalaamassa kaikki samaa maisemaa. Oli siellä tietysti osasto, jossa oli teoksia eläimistä ja tarinoista ”täplämaalauksella” tehtyinä.

Huomattavasti kiinnostavampi oli jo sitten tämä museo, jossa oli Australian kehitys kuvattuna. Juuri kuinka se (lähinnä Keski-Australia) oli ollut merenpohjana, matala, mutta noin Välimeren kokoinen meri. Siellä oli myös esillä paljon meteoriitin palasia ja tietoa niistä ja mihin ne olivat osuneet. Mielenkiintoinen juttu oli se, että eräänkin meteoriitin poikkileikkaus oli aivan hopeista sulaa rautaa. Koko kivi oli siis oikeastaan rautamöhkäle. Niinhän siinä varmaan sitten käykin, kun se ilmakehässä palaa kovalla kuumuudella, että rauta sisällä sulaa. Siellä oli myös esillä mielenkiintoisia muita mineraaleja sekä eläimistöä ja tarinoita ensimmäisistä tutkijoista ja seikkailijoista vähän Dr Livingstonen tapaan. Olisi ollut mielenkiintoista ihan ajan kanssa käydä kaikki läpi.

Sitten oli vuorossa surkuhupaisa Kookaburra. Tarina meni niin, että Sydneystä lähti pari kaveria tekemään hurjaa lentoa Australian halki jonnekin kauas, mutta he joutuivat tekemään pakkolaskun ja jäivät oman onnensa nojaan autiomaahan. Hätäsanoma kuultiin kyllä ja niimpä kaksi muuta kaveria lähtivät pienellä ja ylipainoisella Kookaburralla lentäen pelastamaan näitä kahta eksynyttä kaveria. Koneeseen tuli ongelmia, mutta jotenkin ne saatiin korjattua ja kaverit jatkoivat etsintöjä. Alice Springsistä lähdettyään koneeseen tuli taas ongelmia ja he joutuivat tekemään pakkolaskun autiomaahan. He saivat koneen korjattua, mutta ei ollut tarpeeksi kiitorataa nousuun. Niimpä nämä kaksi jäivätkin autiomaahan jumiin, kun ne kaksi muuta pelastettiin sillä aikaa. Lopulta siinä kävi niin huonosti, että kun nämä kaksi pelastamaan lähtenyttä kaveria löydettiin niin he olivat jo kuolleet. Kookaburra oli heidän lentokoneensa, joka oli esillä tuolla muistomerkkipaikalla.

Ilmailumuseossa oli pari vanhaa lentokonetta sekä Royal Flying Doctor Servicen perustaja John Flynnin lentokone . Kaveri lenteli kaukaisiin kolkkiin hakemaan potilaita. Siinä on kyllä seikkailullinen elämä ja ammatti. Olla lääkäri ja lentäjä vaikeissa olosuhteissa.

Illalla mentiin tapaamaan Emmaa ja Paulia Alicen kasinolle. He olivat siis tulleet Darwinista tekemään tänne DVD:tä aboriginaaleista, tai ennemminkin heidän koulutuksestaan. Emma on Peterin sisarentytär ja työskentelee aboriginaaliyhteisöiden parissa Darwinissa. Paul puolestaan on ryhmän kuvaaja Sydneystä. Paul oli aika mielenkiintoinen kaveri. Orpolapsesta oli tullut hyvin menestyvä videokuvaaja. Hän on kuvannut ympäri maailmaa ja hyvin paljon ympäri Australiaa. Hän kuvaa kaikenlaista, mutta enimmäkseen musiikkivideoita. Rakastaa työtään, vaikka nukkuukin vain parin kolmen tunnin yöunia. Huh, itse en kyllä pystyisi siihen. He ovat tekemässä Emman kanssa pitkää 5-osaista sarjaa ja olivat siis jo kuvanneet paljon tätä ennenkin.

He kertoivat meille joitain uskomattomimpia juttuja aboriginaaleista. Muun muassa, että heitä ei saa katsoa silmiin. Jos edes yrität katsoa silmiin, niin sitä pidetään loukkaavana. Sellainenkin jännä juttu, että kun sisarukset täyttävät 15 vuotta, niin heidän pitää elää kuin sisaruksia ei olisikaan. He eivät saa katsoa heitä tai puhua toisilleen. Tämä ilmeisesti liittyy jotenkin insestijuttuihin. Siis niin paljon ihmeellisiä sääntöjä. He eivät myöskään osaa elää taloissa. Tämä on tietenkin yleistämistä, mutta he esimerkiksi tekevät nuotion olohuoneeseen ja repivät lattialankkuja polttopuuksi. Aboriginaalien parissahan alkoholi on erittäin suuri ongelma. He näyttävät kaikki niin surullisilta. Joku sanoikin, ettei ole eläessään nähnyt niin paljon syrjäytettyjä ihmisiä.

Minulle tätä on hyvin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, koska aiemmat mustat ihmiset, joita olen tavannut, ovat olleet niin iloisia ja avoimia. Afrikkalaiset ovat aivan eri maata kuin Australian alkuperäisasukkaat. Näkemämme aborit, jos niin voin lyhentää, ovat olleet humalaisia, surullisia ja jostain syystä yleisesti hyvin lihavia. Kuulemma heillä on joku juttu DNA:ssa, jonka takia he tulevat hyvin väkivaltaisiksi pienestäkin alkoholimäärästä. Sen takia monet aboriginaaliyhteisöt ovatkin kuivia, eli niissä ei sallita alkoholia, koska se tuhoaa kaiken. Heissä on niin paljon vihaa, surua ja väkivaltaa, että se ihan järkyttää. Varmasti hyvin vaikea työskennellä aboriginaalien parissa. Afrikkalaiset tuntuvat niin paljon helpommin lähestyttäviltä. Et saa edes mennä aborin tontille, vaan sinun täytyy huudella aidan takaa, jos on jotain asiaa. Sitten voit kyllä tulla sisään, jos sinut kutsutaan, mutta muuten ei ole menemistä heidän alueelleen.

Tämä saa minut tuntemaan oloni hyvin iloiseksi afrikkalaisten puolesta, koska he eivät ole syrjäytettyjä vaan saavat elää omassa maassaan paljon vapaammin. Niin ja vanhemmat aborit ovat nyt huolissaan, koska nuori sukupolvi on unohtanut aboriginaalien kulttuurin eikä se heitä voisi vähempää kiinnostaa. Oikeastaan heitä ei kuulemma kiinnosta mikään muu kuin päihteet. Näin siis aboriginaalikulttuuri on häviämässä, kun nuoret alkavat elää valkoisten tavoin. Sekin on muuten suuri ongelma, koska jos olet aboriginaali ja sinussa on valkoista, niin silloin olet hyvin vihattu. Silloin sinussa on valkoisten ihmisten taudit ja muut. Aborit ovatkin kuulemma olleet hyvin terveitä ennen kuin he saivat valkoisten taudit.

Aboriginaalit kaupungeissa ovat siis aika huonossa jamassa alkoholin takia, mutta yhteisöissä asiat ovat kuulemma paremmin. Olemmekin menossa Emman ja Paulin mukaan Santa Teresaan keskiviikkona. Siellä on aboriginaaliyhteisö, jossa pääsemme tutustumaan vähän erilaisiin aboreihin toivottavasti.

Tiistai 1. syyskuuta 2009

Tänään kuitenkin mentiin vielä seikkailemaan Alicen ympäristöön. Ajettiin 150km länteen West Mcdonnelseja pitkin. Se on siis sellainen laakso, jonka molemmin puolin menee vuoririntama. Siellä oli sitten paljon hienoja lovia vuorissa, joista oli muodostunut solia ja kuiluja . Tie oli itse asiassa nimeltään Namatjira, koska se oli alue, jonne Australian kuuluisin aboriginaalitaiteilija Albert Namatjira tapasi tulla haaveilemaan ja maalaamaan.

Illaksi ajettiin takaisin Aliceen ja yritettiin etsiä paikkaa syödä krokotiiliä. Lonely Planetin mukaan paikkoja olisi pitänyt olla pari, mutta lopulta niitä oli vain yksi. Sielläkin krokotiiliannos olisi ollut hyvin pieni ja kallis. 30$ pienestä krokoburgerista?! Jätettiin väliin ja ostettiin valmiiksi paistettu kana kaupasta ja mentiin syömään puistoon. Puistossa törmättiin pariin surulliseen tapaukseen. Siellä oli aboriginaalipariskunta pysähtynyt drinkille. Heidän lapsensa oli kuulemma juuri tullut kylään ja heidän piti selvittää päänsä (juomalla) ennen kuin tapaisivat lapsensa. Surullista. Miekkonen tuli sitten meille jotain selittelemään puukkotappeluistaan, joissa Jeesus oli pelastanut hänet. Pariskunta oli siis uskovainen. Itse asiassa rukoiltiinkin yhdessä. Kyllä he tiedostivat alkoholiongelmansa.

Keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Tänään oli sitten vuorossa matka Santa Teresan kommuuniin. Sinne päästäkseen piti ajaa 100km hiekkatietä pitkin. Olin jo kääntymässä takaisin heti alkumatkasta, koska tie oli aivan tajutonta nimismiehen kiharaa ja terävää kivikkoa. Ajelin 20kph vauhtia ja auto tärisi ja pomppi. Meidän auto ei oikein sovellu sellaisille teille, koska siinä on kaikki iskarit ihan loppu ja muutenkin kaikki iskuja vaimentavat kumit aivan kuivat ja hauraat. Se oli siis aivan kamalaa kyytiä. Olin varma, että kumit puhkeaisivat ja saapuisimme joskus iltamyöhään perille, jos saapuisimme. Auto lähti ihan rasasta kiharoissa, kun se pomppi niin, että takapyörät vain lähtivät sivuluisuun. Niin kamala se jousitus oli, että se teki ajosta ihan vaarallisen, kun kosketus tien pintaan oli niin mitätön. No noin alhaisissa nopeuksissa ei niin mitätön. Loppua kohden tie kuitenkin parani ja aikaa kuluikin vain 2h eikä yhtään kumia puhjennut.

Santa Teresan katolisessa kylässä oli asfalttitie . Tavattiin Emma koululla ja hän esitteli meille tiloja. Heidän oli tarkoitus kuvata luokissa oppitunteja, mutta valitettavasti juuri tänään oli urheilupäivä, vaikka rehtori kyllä tiesi heidän tulostaan ja aikeistaan . Luokkahuoneet olivat aivan viimeisen päälle. Siellä oli tietokoneet ja smartboardit. Uskomatonta. Seuraavaksi hallitus halusi rahoittaa koululle kunnon kirjaston, vaikka rahaa olisi tarvittu ennemminkin luokan äänentoistoon, jota aborit tarvitsevat, koska heillä on hyvin huono kuulo. Opettajat siis puhuvat mikkiin. Oli helpottavaa nähdä aboriginaaleja selvin päin ja jokunen hymykin siellä taisi vilahtaa. Heille koulu oli hyvin tärkeä turvallinen paikka. Yhteisössä aboriginaalit asuivat ihan taloissa ja heillä oli vesi ja sähkö ja kaikki. Valtio maksoi koulunkin, ei hullummin. Saatiin kuvattua kuitenkin muutama haastattelu, jotka olivat mielenkiintoisia.

Pidettiin vähän taukoa ja käytiin katsomassa kaupungin upeaa taidegalleriaa sekä kirkkoa, jossa oli aivan mahtavat maalaukset seinillä. Niitä ei saanut kuvata, mutta niissä oli Raamatun tarinat laitettu aboriginaalikontekstiin. Kiivettiin vuorelle, josta näkyi koko yhteisö . Siellä oli myös iso risti huipulla.

Palattiin vielä koululle. Eräässä opettajan haastattelussa kävi ilmi, että aborit eivät tykkää tai edes juurikaan kykene työskentelemään ryhmissä. Jännä juttu, luulisin asian olevan juuri toisin afrikkalaisilla. Tällä opettajalla oli 20 vuoden kokemus, mutta hän oli joutunut vaihtamaan opetustyylinsä täysin tänne tullessaan. Mitkään vanhat taktiikat eivät toimineet. Hyvin haastava muutos siis. Ja myös asiat, joita opetettiin olivat huomattavasti yksinkertaisempia kuin heidän ikäryhmillään normaalisti. Lopuksi päästiin kuitenkin yhdelle oppitunnille, mikä oli tosi mielenkiintoista seurattavaa. Oppilaat eivät kyllä näyttäneet kovinkaan kiinnostuneilta . Enpä tiedä näyttävätkö he kotosuomessakaan. Minä puolestani seurasin opetusta ihan innolla. Oli kyse erilaisista oppimistyyleistä.

Sen jälkeen meidän olikin jo aika palata Aliceen. Käytiin kuitenkin vielä paikallisessa kaupassa, josta ostin jäätelön. Siellä oli ihan hyvä kauppa. Seuraavana päivänä kaupunkiin oli tulossa iso juhla, kun Paul Kelly oli tulossa esiintymään. Kokemuksena hyvin valaiseva ja mielenkiintoinen tämä päivä Santa Teresassa, joka oli muuten täynnä likaisia koiria. Siellä tehty työ on hyvin tärkeää ja tuottanut tulosta, mutta erittäin vaativaa. Valitsisin Afrikan lapset, jos minulta kysyttäisiin. Asuin- ja elinolosuhteet täällä olivat paremmat kuin Afrikassa yleensä, mutta ihmiset vaikuttavat jotenkin niin vaikeilta. Oli kuitenkin suuri etuoikeus päästä Emman mukaan. Kiitos!

Huh, ja sitten olisi edessä se 100km röykytystä ja pelkoa. Mutta minäpä päristelin koko matkan 80kph keskinopeudella koko ajan odottaen, että milloin tulisi se pitkä ja tappava alun osuus, kunnes yhtäkkiä oltiinkin jo takaisin asfaltilla. Ihan uskomatonta, miten nopeasti ja helposti paluumatka kävi. Enkä tosiaankaan joutunut kertaakaan hidastamaan nopeutta. Ajattelin jo, että olisivatko he ehtineet lanata tien siinä välissä, mutta en pitänyt sitä mahdollisena. Kivikko ja kiharat vaan eivät enää tuntuneet niin kovassa vauhdissa pahalta. Mutta oli siinä silti hauska väistellä isompia kiviä ja kuoppia kovassa vauhdissa. Onneksi ei lähtenyt auto hanskasta, koska tosiaan alkumatkasta se tuntui heti lipsuvan, jos vähän otti vauhtia. Ehkä se oli sitten juuri joku kriittinen raja, jonka yli piti ajaa, että homma toimi. Selvittiin sieltä kaikki kumit ehjinä ja pakoputkikin kesti röykytyksen. Kyllähän mä ihan rukouksessa koko matkan ajoin.

Alicessa vain täytettiin tankki ja jatkettiin matkaa kohti maanalaista Coober Pedyn kaupunkia.

2 kommenttia »

  1. Ei vitsi, sulla on kyllä hienoja kuvia, tulin vaan niin hyvälle mielelle kun katoin ne :D Upeita paikkoja!

    Jonsu - 10.10.2009 20:45

  2. :D hehe

    Lauri - 12.10.2009 10:55

Kirjoita kommentti