20 vuotta Lohikäärmevuorilla

Etelä-Afrikka, Lesotho, Swazimaa - 3.4.2009 12:56

Lähdettiin iskän kanssa keskiviikkoaamuna 25. maaliskuuta 2009 farmilta ajamaan kohti Drakensbergejä Etelä-Afrikassa. Heather oli käynyt edellisenä päivänä hakemassa meille retkivarusteet kotoa. Ajatuksena olisi ollut lähteä Mosambikiin rannalle, mutta se jouduttiin perumaan, joten pakattiinkin sielunvaellukselle. Voisi sitä siksikin kutsua, sillä se on omanlaistaan sielunhoitoa kävellä upeissa luonnon maisemissa, ei ketään muita ympärillä, ruokaa mukana vain vähän ja vettä saa silloin, kun sattuu puro kohdalle. Siinä kävellessä sitten on aikaa ajatella…

Ajomatka oli pitkä, 6-7 tuntia. Ensimmäistä kertaa menin läpi läheisen Mankayane -kaupungin, kun suuntasimme farmilta kohti Sicunusa rajaa, emmekä Ngwenyaa kuten yleensä. Yllätyinkin, että siellä suunnassa oli isoja metsäfarmeja ihan meidän farmin lähellä. Luulin, että oltiin ainoat täälläpäin. Vaikka nyt pitäisikin olla jo talvi ja kylmä, niin silti lämpötila oli +31 astetta, joten automatka oli aika hikinen ja pitkä. Vuoristoa lähestyessä ilma kuitenkin viileni mukavasti 20 asteeseen. Korkealle vuorille meni hieno ja uskomattoman paljon vaivaa vaatinut täydellisesti kivetty tie. Ja tien päässä oli parkkipaikka jo tosi korkealla Taustalla Sentinel peak. . Ei sentään huipulle asti päästy ajamaan. Oli kyllä tehty helpoksi täytyy sanoa, vähän eri kuin Ruotsin Sarekissa, joka on kaukana kaikesta ja kivisten hiekkateiden päässä. Drakensbergeille tuleekin paljon ihan päiväretkeilijöitä kamera ja vesipullo mukanaan. Itse asiassa ne muutamat ihmiset ketä nähtiin, olivat kaikki päiväretkeilijöitä.

Kun parkkipaikalta sitten lähdettiin, niin käveltiin aluksi kilometrin verran päällystettyä polkua vuorten rinteillä. Sitten polku muuttui tavalliseksi kivipoluksi ja alkoi tekemään kiemuroita rinnettä ylöspäin . Maisemat olivat upeat, sitä ne olivat jo parkkipaikaltakin Isompi tie on kivetty autotie, joka päättyy parkkipaikkaan, josta puolestaan alkaa kävelypolku. . Noin pari tuntia käveltiin vuorten rinteitä pitkin pikkuhiljaa ylöspäin, kunnes polku päättyi vuoren seinään ja edessämme oli pystysuora nousu. Onneksi emme joutuneet kalliokiipeilemään rinkat selässä, vaan käytimme jyrkänteen ketjutikkaita . Noin 15m kiipeämisen jälkeen saavutimme tasangon vuorten päällä Tänne tikkaat veivät. , se oli niin kuin Pöytävuori Kapkaupungissa. Aurinko alkoi laskea ja pimeä tulla, sadepilvetkin uhkasivat . Tähän saakka olimme vaeltaneet ilman vettä, mutta tasangolta löytyi onneksi joki, jonka varrelle pystytimme leirin ja söimme kevyen iltapalan ennen kuin Nukku-Matti tuli. Sade saapumassa.

Torstai 26. maaliskuuta 2009

Syntymäpäiväni! Yö oli kylmä ja tuulinen kuin Muoniossa konsanaan, vaikka minulla oli kaikki vaatteet päälläni, mutta makuupussini on ultrakevyt ja tarkoitettu enemmänkin lämpimille kesäleireille eikä niinkään kylmille vuoristovaelluksille. Olimme menneet aikaisin nukkumaan ja heräsinkin klo 23, koska luulin jo nukkuneeni tarpeeksi. Sitten odottelin vain aamua hytisten ja välillä kuorsaten. Vähän jälkeen viiden, aamun ollessa vielä yö, nousin ylös, ulos ja lenkille. Pihalla oli hyytävä tuuli. Menin katsomaan maisemia vuoren reunalta Yö antaa sijaa aamulle. . En tiedä olenko, tai en muista koskaan nähneeni auringonnousua, alusta asti ainakaan. Nukun kovin mielelläni pitkään aamuisin. Tuona aamuna kuitenkin olin ylhäällä ennen aurinkoa, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja katsoin tämän kauniin näytelmän huolella alusta loppuun. Olen aina pitänyt itseäni auringonlasku -ihmisenä, mutta todistamani auringonnousu oli niin silmiähivelevän kaunis, että minusta tuli eri ihminen sinä aamuna. Tugela river. Aurinko alkaa valaista "amfiteatteria". Voisin vaikkapa seuraavat kymmenen vuotta pitää auringonnousuista ja sitten taas ottaa laskuvaiheen.

Kun olin varmistanut auringon nousevan elämäni 7300. aamuna, siirryimme aamupuuron ääreen. Ja se maistui tietysti, kuten kaikki muukin ruoka vaelluksella, paremmalta kuin mikään koskaan aiemmin. Tiskatessamme uskalias lintupari ilmestyi leiriin kuin tyhjästä ja kävivät eväidemme kimppuun. Kauraryynit ne levittivät hienosti maahan, nokkivat näkkileipiä ja varastivat sitten lopulta nuudeleita. Mikäs siinä, kantamukset kevenivät. Aamupalan ja leirin purkamisen jälkeen lähdimme vaeltelemaan. Hyvin pian tuli kuuma ja oli jo kevennettävä vaatetusta. Kävelimme pitkin amfiteatterin reunaa maisemia ihmetellen . Jatkoimme sitten vähän sisemmäs vuoristoon. Olimme lähellä vedenjakajaa. Osa joista virtasi nimittäin Atlanttiin ja osa Intian valtamereen. Kävely oli raskaanlaista auringon paistaessa ja noin 3000 metrin korkeudessa ilman ollessa jo ohuempaa. Toisaalta taas olen aina kokenut kakkospäivän kaikkein raskaimmaksi. Pian saavuimme kuitenkin uuteen maahan, Lesotoon, ja se toi puhtia askeleisiin. ”Kovin autiota täällä Lesotossa”, ajattelin. Näimme ainoastaan hevosia ja vuoria Lesoton orit. . Ylitimme yhden vuorenrinteen ja laskeuduimme laaksoon, jossa oli joki, johonka teimme sitten leirimme. Syötiin Paijun tuoma Kismet, jota olin säästänyt, iskän kanssa puoliksi synttäreitteni juhlistamiseksi. Ai että maistuikin hyvältä! Vaikka kekkerini olivatkin melko hiljaiset ja pienieleiset, niin ne olivat silti erittäin juhlalliset ja ikimuistoiset niissä maisemissa. Kannoin mukanani matkashakkia, jota sitten iltaisin iskän kanssa pelattiin. Sanoin treenaavani Jasonia varten, ja jotain olin jo oppinut sillä en ollut koskaan ennen päihittänyt iskää shakissa, mutta nyt voitin kaikki (kaksi) pelit.

Perjantai 27. maaliskuuta 2009

Yö oli vielä edellistäkin kylmempi! Ulkona oli pakkasta, ihan niin kuin olisi Suomessa ollut! Telttakangas oli kuurassa, mutta olihan se kieltämättä kaunista auringon sitä pois sulatellessa Hyrr!! . Pistettiin aamupuurot poskeen, leiri kasaan ja lähdettiin taas jatkamaan matkaa. Sää oli pilvetön ja erinomainen vaellukselle, niin kuin oikeastaan oli ollut kaikkina muinakin päivinä. Vaelsimme joen viertä laaksossa Purovesi oli kristallin kirkasta. , kunnes laitoimme kovat piippuun ja kapusimme Etelä-Afrikan korkeimmalle kohdalle, Mt. Auxerresille(??) noin 3300 metrin korkeuteen "Mäpäs oonkin näin korkeella!" . Sieltä tultiin sitten aika nopeasti alas ja oltiinkin pian taas ketjutikkaiden luona. Laskeuduttiin takaisin parkkipaikalle ja tämä olikin varmaan koko vaelluksen rankin osuus. Pitkä pätkä laskeutumista rinkka selässä ilman taukoja, ja tuntui kuin olisi jalat pettäneet. Autolle viimein päästessä oli uupunut, mutta voittoisa olo! Sitten istuttiin seuraavat seitsemän tuntia autossa kohti kotia.

Vaellus oli lyhyehkö, mutta juuri sopivan pituinen silti. Saatiin tehtyä hyvä lenkki ja nähtiin paljon hienoja maisemia, sai myös paljon aikaa ajatella, lähinnä ajattelin Australiaa. Maasto Drakensbergeillä oli helpompaa kuin Sarekissa. Sarekissa on paljon tulvivia ja kovaa virtaavia jokia, paksuja pusikkoja ja isoja kivikkoja, jotka tekevät kävelystä joskus haastavaa.

Kuuma suihku perille päästyä oli ihan jees…

2 kommenttia »

  1. Voi että kuulostaa tosi hienolta reissulta, ja todella hienoja kuvia!! ihailin niitä kauan. Tuli itellekki hinku lähteä Afrikkaan tosissaan :) vähä myöhässä kommentoin ku ei oo oiken ollu aikaa lukea näitä, mutta nyt ku loma alko niin voi taas lueskella paremmin ü.

    Joel - 31.5.2009 12:45

  2. :) Kiva että pidit! Kyllä oli ihan huikea reissu! Yksi tämän matkan parhaimmista Zanzibarin kanssa! Upea paikka.

    Lauri - 2.6.2009 06:15

Kirjoita kommentti